Rasti väärään ruutuun, eli hoitovirhe ja sen seuraukset
”No mitä mä sanon” ja hymy levisi Henkan kasvoille.
Näin Henkan kamerasta kuvia vauvasta. Laitettiin viesti mun äidille: ”Kaikki hyvin”. Vaan eihän siinä edes lukenut, että vauva on syntynyt. Fiilis oli sekava, helpottunut mutta ei sillälailla onnellinen kuin synnytyksen jälkeen aiemmin oli ollut.
Järki ei pelannut, soitin mun äidille että vauvan vaatteet pitää silittää. Tämä tuskin oikeasti oli kovin tärkeää just nyt. Mun paikka oli Naistenklinikalla, vauva oli Lastenklinikalla teholla. Tiesin, että kohta saa yrittää nousta sängystä. Pyysin särkylääkettä. Sitten tuli lupa nousta. Voin kertoa ettei ikinä oo sattunu niin lujaa, synnytyskin on pieni kipu siihen verrattuna. Mä vaan ajattelin et kunhan ei lähtis taju tästä kivusta ni pääsen siirtymään pyörätuoliin.
Henkka työnsi mua kohti lastenklinikkaa, ensin mentiin hissillä alas. Kun hissin ovet aukes ja edessä oli tunneli joka näytti sille ettei se ole "ulkopuolisille" tarkoitettu paikka, mua suututti! Nyt ei jaksa Henkan pelleilyä! Mutta reittihän oli oikea.
Saavuttiin teholle. Se näky, se kuva on syöpynyt mun verkkokalvoille; siellä se tyyppi makasi, oli tuhottomasti piuhaa ja letkua. Sillä ei ollut vaatteitakaan, näytti kun hänellä olisi kylmä.
Huoneessa oli hämärää ja hiljaista, ainoa ääni tuli laitteiden piippauksista.
Syliin ei saa ottaa, mutta voi silittää. En tainnut edes koskea, koskekoon ne jotka osaa. Mä en oo hoitaja enkä lääkäri, oon äiti vaan. Kipu siirtyi sydämeen, siihen jo repaleiseen.
Hoitajat teholla oli ihania, he tekivät työtään suurella sydämellä. Katselin aikani ja lähdin pois. Olin edelleen reipas, itkin vaan kun kukaan ei nähnyt. Sosiaalinen media sai mut voimaan pahoin, en osannut ymmärtää miksi toiset eli tavallista arkea vaikka meillä oli hätä. Vaikka eihän koko maailma olisikaan voinut pysähtyä. Joidenkin tuntien kuluttua sain soiton teholta: "Veret täytyy vaihtaa, valmista tulisi joskus aamuyöstä".
Valvoin ja odotin, mietin että meniköhän kaikki hyvin. Ajattelin etten viitsi soittaa ja häiritä kysyäkseni miten MUN vauva voi.
Peruutetaas tässä vaiheessa vähän takaisin päin...
Raskausaikana mua seurattiin tiiviisti, sillä vauvalla oli vesimunuaiset. Ei ollut varmaa tietoa mistä se johtui tai kuinka pian pitää syntymän jälkeen operoida ja kuinka. Tätä seurattiin äitipolilla ja tehtiin suunnitelmaa miten edetään vauvan synnyttyä. Tämä jännitti ja pelotti, mitä tämä tuo tullessaan.
Alkuraskaudessa oli todettu vasta-aineita ja uusia verinäytteitä oli pyydetty joulukuussa mutta tämä oli jäänyt huomiotta terveydenhoitajalta. Tätä ei äitipolillakaan huomattu sillä neuvolakorttiin oli ruksattu kohta "EI VASTA-AINEITA". Jos verikokeet olisi otettu ajallaan, vauvan vointia olisi seurattu, vauvan anemia todettu ajoissa ja synnytys käynnistetty aiemmin tai hoidettu vauva kohtuun. Ja jos olisin tiennyt, että aneeminen vauva ei jaksa liikkua, olisin mennyt polille heti puhelun jälkeen.
Virhe huomattiin päivää ennen vauvan syntymää, eli toukokuussa. Verikokeista vastauksia ei vielä ollut kun vauva syntyi. Siksi vauvan tilannetta oli vaikea arvioida eikä vauva saanut parasta mahdollista hoitoa. Oma valppaus oli vauvan pelastus!
Takaisin teho-osastolle jossa meidän ”keskonen” oli jättiläinen. 3800g painoinen ja 50cm pitkä vauva sai tehopeitoksi tarkoitetun peiton tyynyksi. Vieruskaveri painoi noin kilon.
Vauvalla on ollut anemiasta johtuva pieni aivoverenvuoto joka on tyrehtynyt, ei tiedetä onko se tehnyt aivoihin tuhoa.
Vauvalla on myös maksatulehdus eikä syytä tiedetä. Voidaan vain arvailla sen johtuvan tästä anemiasta. On suljettava pois kaikki maksatulehdukseen johtavat syyt, niitä oli paljon. Vauvasta otettiin verinäytteitä päivittäin. Ensiksi vauva sai paljon valohoitoa. Sittemmin selvisi ettei vauva tarvitsekaan sitä, vauva oli muuttunut oudon väriseksi.
Se huoli mikä oli ennen syntymää niistä vesimunuaisista oli jäänyt pieneksi murheeksi. Opettelimme ruokkimaan vauvaa nenämahaletkulla. Rasvat ei imeytyneet, joten tuli erikoismaidot rasvalisineen. Maidon valmistus oli eräänlainen operaatio. Itseltäni maidon tulo tyrehtyi aika pian kun puuttui se vauva viereltä.
Meillä oli kova huoli Veetistä ja Veinistä, mitä he ajattelee tästä kaikesta. Lähdin osastolta heti kun siihen annettiin lupa, enhän ollut vauvan luona kuitenkaan. Menimme Hyvinkään ja Helsingin väliä, yritettiin olla kaikkialla. Lepo jäi olemattomaksi, sektiohaava tulehtui ja jalkaan tuli pinnallinen laskimotukos. Piikkikammoisena olis pitänyt alkaa pistää Klexanea, mutta itse en pystynyt. Ajoimme siis Helsinki-Hyvinkää-Riihimäki väliä, sillä mun sisko pisti mua kotonaan tai milloin missäkin, kunnes lopulta Henkka alko pistää.
Vauva siirtyi lopulta pois teholta, se tuntui niin hienolta. Kai mä ajattelin että kohta kotiin. Nyt vauvaa sai ottaa syliin. Vauvasta oli tullut sairaalan vauva, hoitajat tiesi paremmin kuin minä mikä on mun vauvan parhaaksi.
Meillä oli aina vauvalle istuin ja vaatteet mukana, me vain toivottiin että saisimme hänet kotiin.
Päivät kului odotellessa. Odotettiin verikokeita, niiden tuloksia, lääkärin kiertoa ja eri alan spesialisteja. Perjantait oli pahoja, kun kello tuli kaksi, tiesit ettet saanut vauvaa kotiin tänäänkään ja viikonloppuna ei tapahdu mitään.
Kysyin päivittäin kuoleeko mun vauva, ei kukaan osannut vastata. "Eletään päivä kerrallaan" oli lause jota aloin vihaamaan.
Pakko mainita, että Sairaalapellet tekevät tärkeää työtä. He jaksoivat käydä piristämässä jopa muutaman päivän ikäistä vauvaamme (ja vähän samalla meitä). Kiitos siitä!
28 päivää vanhana vauva pääsi kotiin, ei sitä meinannut todeksi uskoa, sillä olihan sitä lupailtu usein mutta aina se oli peruuntunut. Muutaman päivän päästä takaisin kontrolliin ja pitkän odottelun jälkeen lääkäri sanoi, että maksasta on otettava koepala. Silloin itkin ensimmäistä kertaa niin, että joku näki. Mä vaan romahdin, tuntui etten vaan jaksa enää. Muistan silloinkin ajatelleeni että onpas noloa.
Vauva sai outoja kohtauksia, kuin olisi tukehtumassa. Kysyin näistä useaan kertaan, mutta mun huolta vähäteltiin. Leikkausta odotellessa tuli tälläinen kohtaus, nappasin käytävästä hoitajan. ”Katso, tälläisiä ne on” ja pitelin sätkivää vauvaa rauhallisena, sillä olihan mulle sanottu ettei nämä vaarallisia ole.
Hoitaja nappasi vauvan, juoksi huoneeseen ja huusi lääkäriä. Useita hoitajia ja lääkäri huseerasivat vauvan ympärillä, ne kysyi multa ”Miten tää menee ohi”. Mä näin, että niillä oli huoli, eikä ne tiennyt mikä mun vauvalla on. Kohtaus meni taas itsellään ohi. Lääkäri kummasteli, että onko nää aina näin rajuja? Joo oli ne!
Leikkaus sujui hyvin. Kipuihin vauva sai morfiinijohdannaista lääkettä, sillä Burana ja Panadol oli molemmat kiellettyjä, vauvaa ei kotona siis voinut lääkitä.
Nyt vauva oli kotona. Hän oli todella helppo vauva, hän ei turhasta itkenyt. Verikokeita käytiin edelleen antamassa Hyvinkään sairaalalla. Pidin vauvaa silmällä aina; vaikka vauva nukkui niin minä valvoin. Kukaan ei vieläkään tiennyt, selviääkö hän. Mitä oli nämä kohtaukset? Kukaan muu ei uskaltanut hoitaa vauvaa. Vauvan kanssa sai elää normaalisti. Ihmettelin mitä ihmiset tuijotti mm. Korkeasaaressa. Hämmästystä taisi herättää vauvan väri ja nenämahaletku. Itse oli jo tottunut vauvan väriin.
Suhde vauvaan ei ollut normaali, en uskaltanut rakastaa, ehkä sitten luopuminen olisi helpompaa. Kuitenkin mä välitin, mun ainoa tehtävä oli pitää hänet hengissä!
Näin Henkan kamerasta kuvia vauvasta. Laitettiin viesti mun äidille: ”Kaikki hyvin”. Vaan eihän siinä edes lukenut, että vauva on syntynyt. Fiilis oli sekava, helpottunut mutta ei sillälailla onnellinen kuin synnytyksen jälkeen aiemmin oli ollut.
Järki ei pelannut, soitin mun äidille että vauvan vaatteet pitää silittää. Tämä tuskin oikeasti oli kovin tärkeää just nyt. Mun paikka oli Naistenklinikalla, vauva oli Lastenklinikalla teholla. Tiesin, että kohta saa yrittää nousta sängystä. Pyysin särkylääkettä. Sitten tuli lupa nousta. Voin kertoa ettei ikinä oo sattunu niin lujaa, synnytyskin on pieni kipu siihen verrattuna. Mä vaan ajattelin et kunhan ei lähtis taju tästä kivusta ni pääsen siirtymään pyörätuoliin.
Henkka työnsi mua kohti lastenklinikkaa, ensin mentiin hissillä alas. Kun hissin ovet aukes ja edessä oli tunneli joka näytti sille ettei se ole "ulkopuolisille" tarkoitettu paikka, mua suututti! Nyt ei jaksa Henkan pelleilyä! Mutta reittihän oli oikea.
Saavuttiin teholle. Se näky, se kuva on syöpynyt mun verkkokalvoille; siellä se tyyppi makasi, oli tuhottomasti piuhaa ja letkua. Sillä ei ollut vaatteitakaan, näytti kun hänellä olisi kylmä.
Huoneessa oli hämärää ja hiljaista, ainoa ääni tuli laitteiden piippauksista.
Syliin ei saa ottaa, mutta voi silittää. En tainnut edes koskea, koskekoon ne jotka osaa. Mä en oo hoitaja enkä lääkäri, oon äiti vaan. Kipu siirtyi sydämeen, siihen jo repaleiseen.
Hoitajat teholla oli ihania, he tekivät työtään suurella sydämellä. Katselin aikani ja lähdin pois. Olin edelleen reipas, itkin vaan kun kukaan ei nähnyt. Sosiaalinen media sai mut voimaan pahoin, en osannut ymmärtää miksi toiset eli tavallista arkea vaikka meillä oli hätä. Vaikka eihän koko maailma olisikaan voinut pysähtyä. Joidenkin tuntien kuluttua sain soiton teholta: "Veret täytyy vaihtaa, valmista tulisi joskus aamuyöstä".
Valvoin ja odotin, mietin että meniköhän kaikki hyvin. Ajattelin etten viitsi soittaa ja häiritä kysyäkseni miten MUN vauva voi.
Peruutetaas tässä vaiheessa vähän takaisin päin...
Raskausaikana mua seurattiin tiiviisti, sillä vauvalla oli vesimunuaiset. Ei ollut varmaa tietoa mistä se johtui tai kuinka pian pitää syntymän jälkeen operoida ja kuinka. Tätä seurattiin äitipolilla ja tehtiin suunnitelmaa miten edetään vauvan synnyttyä. Tämä jännitti ja pelotti, mitä tämä tuo tullessaan.
Alkuraskaudessa oli todettu vasta-aineita ja uusia verinäytteitä oli pyydetty joulukuussa mutta tämä oli jäänyt huomiotta terveydenhoitajalta. Tätä ei äitipolillakaan huomattu sillä neuvolakorttiin oli ruksattu kohta "EI VASTA-AINEITA". Jos verikokeet olisi otettu ajallaan, vauvan vointia olisi seurattu, vauvan anemia todettu ajoissa ja synnytys käynnistetty aiemmin tai hoidettu vauva kohtuun. Ja jos olisin tiennyt, että aneeminen vauva ei jaksa liikkua, olisin mennyt polille heti puhelun jälkeen.
Virhe huomattiin päivää ennen vauvan syntymää, eli toukokuussa. Verikokeista vastauksia ei vielä ollut kun vauva syntyi. Siksi vauvan tilannetta oli vaikea arvioida eikä vauva saanut parasta mahdollista hoitoa. Oma valppaus oli vauvan pelastus!
Takaisin teho-osastolle jossa meidän ”keskonen” oli jättiläinen. 3800g painoinen ja 50cm pitkä vauva sai tehopeitoksi tarkoitetun peiton tyynyksi. Vieruskaveri painoi noin kilon.
Vauvalla on ollut anemiasta johtuva pieni aivoverenvuoto joka on tyrehtynyt, ei tiedetä onko se tehnyt aivoihin tuhoa.
Vauvalla on myös maksatulehdus eikä syytä tiedetä. Voidaan vain arvailla sen johtuvan tästä anemiasta. On suljettava pois kaikki maksatulehdukseen johtavat syyt, niitä oli paljon. Vauvasta otettiin verinäytteitä päivittäin. Ensiksi vauva sai paljon valohoitoa. Sittemmin selvisi ettei vauva tarvitsekaan sitä, vauva oli muuttunut oudon väriseksi.
Se huoli mikä oli ennen syntymää niistä vesimunuaisista oli jäänyt pieneksi murheeksi. Opettelimme ruokkimaan vauvaa nenämahaletkulla. Rasvat ei imeytyneet, joten tuli erikoismaidot rasvalisineen. Maidon valmistus oli eräänlainen operaatio. Itseltäni maidon tulo tyrehtyi aika pian kun puuttui se vauva viereltä.
Meillä oli kova huoli Veetistä ja Veinistä, mitä he ajattelee tästä kaikesta. Lähdin osastolta heti kun siihen annettiin lupa, enhän ollut vauvan luona kuitenkaan. Menimme Hyvinkään ja Helsingin väliä, yritettiin olla kaikkialla. Lepo jäi olemattomaksi, sektiohaava tulehtui ja jalkaan tuli pinnallinen laskimotukos. Piikkikammoisena olis pitänyt alkaa pistää Klexanea, mutta itse en pystynyt. Ajoimme siis Helsinki-Hyvinkää-Riihimäki väliä, sillä mun sisko pisti mua kotonaan tai milloin missäkin, kunnes lopulta Henkka alko pistää.
Vauva siirtyi lopulta pois teholta, se tuntui niin hienolta. Kai mä ajattelin että kohta kotiin. Nyt vauvaa sai ottaa syliin. Vauvasta oli tullut sairaalan vauva, hoitajat tiesi paremmin kuin minä mikä on mun vauvan parhaaksi.
Meillä oli aina vauvalle istuin ja vaatteet mukana, me vain toivottiin että saisimme hänet kotiin.
Päivät kului odotellessa. Odotettiin verikokeita, niiden tuloksia, lääkärin kiertoa ja eri alan spesialisteja. Perjantait oli pahoja, kun kello tuli kaksi, tiesit ettet saanut vauvaa kotiin tänäänkään ja viikonloppuna ei tapahdu mitään.
Kysyin päivittäin kuoleeko mun vauva, ei kukaan osannut vastata. "Eletään päivä kerrallaan" oli lause jota aloin vihaamaan.
Pakko mainita, että Sairaalapellet tekevät tärkeää työtä. He jaksoivat käydä piristämässä jopa muutaman päivän ikäistä vauvaamme (ja vähän samalla meitä). Kiitos siitä!
28 päivää vanhana vauva pääsi kotiin, ei sitä meinannut todeksi uskoa, sillä olihan sitä lupailtu usein mutta aina se oli peruuntunut. Muutaman päivän päästä takaisin kontrolliin ja pitkän odottelun jälkeen lääkäri sanoi, että maksasta on otettava koepala. Silloin itkin ensimmäistä kertaa niin, että joku näki. Mä vaan romahdin, tuntui etten vaan jaksa enää. Muistan silloinkin ajatelleeni että onpas noloa.
Vauva sai outoja kohtauksia, kuin olisi tukehtumassa. Kysyin näistä useaan kertaan, mutta mun huolta vähäteltiin. Leikkausta odotellessa tuli tälläinen kohtaus, nappasin käytävästä hoitajan. ”Katso, tälläisiä ne on” ja pitelin sätkivää vauvaa rauhallisena, sillä olihan mulle sanottu ettei nämä vaarallisia ole.
Hoitaja nappasi vauvan, juoksi huoneeseen ja huusi lääkäriä. Useita hoitajia ja lääkäri huseerasivat vauvan ympärillä, ne kysyi multa ”Miten tää menee ohi”. Mä näin, että niillä oli huoli, eikä ne tiennyt mikä mun vauvalla on. Kohtaus meni taas itsellään ohi. Lääkäri kummasteli, että onko nää aina näin rajuja? Joo oli ne!
Leikkaus sujui hyvin. Kipuihin vauva sai morfiinijohdannaista lääkettä, sillä Burana ja Panadol oli molemmat kiellettyjä, vauvaa ei kotona siis voinut lääkitä.
Nyt vauva oli kotona. Hän oli todella helppo vauva, hän ei turhasta itkenyt. Verikokeita käytiin edelleen antamassa Hyvinkään sairaalalla. Pidin vauvaa silmällä aina; vaikka vauva nukkui niin minä valvoin. Kukaan ei vieläkään tiennyt, selviääkö hän. Mitä oli nämä kohtaukset? Kukaan muu ei uskaltanut hoitaa vauvaa. Vauvan kanssa sai elää normaalisti. Ihmettelin mitä ihmiset tuijotti mm. Korkeasaaressa. Hämmästystä taisi herättää vauvan väri ja nenämahaletku. Itse oli jo tottunut vauvan väriin.
Suhde vauvaan ei ollut normaali, en uskaltanut rakastaa, ehkä sitten luopuminen olisi helpompaa. Kuitenkin mä välitin, mun ainoa tehtävä oli pitää hänet hengissä!
Selviskö kohtausten syy?
VastaaPoista