Valon nopeudella

Veetin pikkulapsi aikaan me ei käyty juuri missään, tai käytiin mutta, tarkkaan harkituissa paikoissa. Veeti oli hyvin arvaamaton ja saattoi ilman mitään ennakkovaroitusta tönäistä puistossa lapsen kiveltä tai nipistää kauppajonossa edessä olevaa lasta. Arvaamaton ja vauhdikas myös liikkeissään. Hän saattoi äkkiseltään juosta kävelytieltä autotielle tai sännätä vastaan tulevan pyörän alle. Pärjätäkseni keksin keinoja. Veetillä oli valjaat joita käytettiin oikeestaan vain siihen että sain otettua Veinin turvallisesti autosta, Veeti pysyi tuon aikaa tiukasti hihnassa. Rattaissa Veeti oli neljävuotiaaksi asti aina kun olimme mm. huvipuistossa tms. sekä kaupassa ostoskärryissä niin kauan kun vaan jotenkin mahtui kyytiin. Mun kassissa oli aina virikkeitä, erilaisia aktiivileluja, terapiavahaa ja pieniä nameja, mm. tikkareita. Jos oli kohta missä piti odottaa niin aina löytyi virike sille ajalle ja siis odottaminen tarkoitti max. 10min aikaa, sen pidempään ei pystynyt. Siksi kaikki asiat p

Veeti aloitti esikoulun. Kertoimet purettiin mun vastusteluista huolimatta. Ongelmat alkoi heti, tai siis nehän vain jatkui. Veeti teki mitä tahtoi, koko henkilökunta pelkäsi mun 6-vuotiasta lasta. Nyt ekaa kertaa joku sanoi, että poika tarvitsee apua. Kuitenkin väittivät, että itse pärjäävät. Palaverissa jossa pyysin Veetille avustajaa, hoitaja itki että tuntuu pahalle kun heihin ei luoteta vaikka ovat saaneet hyvän yhteyden Veetiin. Ongelmat tuli paperille, hoito siirtyi perheneuvolasta lasten psykiatriselle. Kerran eskaripäivä keskeytettiin, poika oli niin agressiivinen, että se piti hakea pois. Jännittyneenä menin paikalle, mietin, että selviänkö edes itse jos Veeti on ajettu raivon partaalle. Ottaako se enää ohjeita vastaan? Mä en oo koskaan lähtenyt kiinnipitoon joten en ehkä osaa. Mun mielestä kiinnipito ei ole mun keino, koska hetken päästä Veeti on mua fyysisesti vahvempi. Mun on ollut keksittävä muut keinot ja tätä päätöstä on paljoltikkin arvosteltu. Kotona iskä ja kouluss

Alettiin jälleen voimaan paremmin ja suuri palo auttaa muita kasvoi entisestään. Hakeuduimme Pride-koulutukseen, sillä halusimme sijaisvanhemmiksi. Meillä olisi tilaa ja voimavaroja huolehtia vielä yhdestä tai vaikka useammasta. Muutaman kerran jälkeen kävi ilmi, ettemme voineet jatkaa sillä minulla oli yhä lääkitys ahdistuneisuushäiriöön, tai siis pelkotiloihin jonka he tulkitsivat masennukseksi. Ei, en ollut masentunut, mua pelotti että mun lapsi kuolee! Olin jo toipunut ja lääkkeet ajettiin alas, mutta sekään ei auttanut. Lääkärin lausunto perhehoitoyksikköön. ”Potilas ja potilaan koti toimii tukiperheenä kahdelle lapselle. Potilas terve. Tarkasteltu terveyskeskustekstejä vuoteen 2005 asti. Tämän käynnin tarkoituksena on perusteellisesti selvittää potilaan tilanne ja tausta, sekä arvioida onko lääketieteellistä diagnoosia tällä hetkellä. Varsinaisia lääketieteellisiä kriteerejä ei ole olemassa pätevyydestä sijaisvanhemmaksi/tukiperheenä toimimiselle. Johtopäätös: Potilaalla ei