Turinointia väliin osa 2
Veetin pikkulapsi aikaan me ei käyty juuri missään, tai käytiin mutta, tarkkaan harkituissa paikoissa. Veeti oli hyvin arvaamaton ja saattoi ilman mitään ennakkovaroitusta tönäistä puistossa lapsen kiveltä tai nipistää kauppajonossa edessä olevaa lasta. Arvaamaton ja vauhdikas myös liikkeissään. Hän saattoi äkkiseltään juosta kävelytieltä autotielle tai sännätä vastaan tulevan pyörän alle.
Pärjätäkseni keksin keinoja. Veetillä oli valjaat joita käytettiin oikeestaan vain siihen että sain otettua Veinin turvallisesti autosta, Veeti pysyi tuon aikaa tiukasti hihnassa. Rattaissa Veeti oli neljävuotiaaksi asti aina kun olimme mm. huvipuistossa tms. sekä kaupassa ostoskärryissä niin kauan kun vaan jotenkin mahtui kyytiin.
Mun kassissa oli aina virikkeitä, erilaisia aktiivileluja, terapiavahaa ja pieniä nameja, mm. tikkareita. Jos oli kohta missä piti odottaa niin aina löytyi virike sille ajalle ja siis odottaminen tarkoitti max. 10min aikaa, sen pidempään ei pystynyt. Siksi kaikki asiat piti hoitaa Veetin ollessa päiväkodissa.
Me ei enää kyläilty. Musta tuntui pahalle jos Veetille suututtiin enkä uskaltanut olla hänen tukena eikä Veetin ollut hyvä kuulla kun meille vanhemmille suututtiin Veetin huonosta käytöksestä. Nämä tilanteet on jättänyt jälkensä niin minuun kuin Veetiinkin.
Mun äiti oli enää maailman ainoo ihminen joka ei suuttunut, vaan aina ymmärsi ja arvosteli sekä neuvoi just sietokyvyn rajoissa. No välillä vähän liikaa, mut oon oppinu jo teininä olee kuuntelematta äitiä!
Veeti alkoi pelätä tuttujakin aikuisia, Veetin mielestä kaikki ihmiset on pahoja kunnes toisin todistetaan. Tämä varmasti lisää sosiaalisten tilanteiden vaikeutta. Veeti jännittää sosiaalisia kohtaamisia ja lähtee aina hyökkäys asenteella. Esimerkkinä jos Veeti ottaa pöydästä keksin ja kysyt ”Hei, oliko lupa ottaa herkkuja?” (ihan leikillään), Veeti luultavasti vastaa jo kesken sun lauseen ”Vittuako se sulle kuuluu vitun homo” ja heittää kysyjää sillä keksillä. Ilman läpikäymistä Veeti jäis uskoon että kysyjä oli vihainen.
Ruokailu on Veetille elämää suurempi haaste. Hän on äärimmäisen tarkka siitä mitä suuhunsa laittaa. Miltä ruoka maistuu, näyttää ja tuntuu suussa. Ensimmäiset kolme vuotta Veeti söi aamuin illoin saman merkin puuroa, makuina kävi alkuun kolme eri, myöhemmin vain yksi. Ruoaksi hän söi purkkiruokaa, kolmea eri makua.
Tilanne on nykyään lähes sama, ruokalajeja on vain muutama joita Veeti syö. Kalakeitto ykkössuosikki. Sama pätee herkkuihin, vain muutama käy. Ruoat ei saa sekoittua. Esimerkkinä kanasalaatin salaatti ja kurkku voi olla samalla lautasella omissa kasoissa, mutta kana eri lautasella. Tästäkin asiasta sain tapella päiväkodissa, Veetin ei tarvitse maistaa ruokaa jos hän ei halua ja silti pojan on saatava leipää! Maistelut tehdään kotona, ruoka-aineilla jotka koen inhimillisiksi. Ajatellen päiväkoti ruokaa niin siellä tuskin on komponentit erillään.
Paljonhan saan arvosteluja tästäkin, miksi teen Veetille omat ruoat. Miksi en tekisi? Miksi pitäis syödä niin pahaa ruokaa että oksentaa? Jos toiset syö ranskalaisia niin miksi en tekisi Veetille kalakeittoa? Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Veeti syö hampurilaisia tai siitä että tänään ei maistu peruna. Myös herkuissa Veeti on mielummin ilman jos ei ole tarjolla niitä muutamaa joista pitää.
Vaatteet on vaikeita, varsinkin sukat. Usein edelleen autan pukemaan ja asettelemaan sukat hyvin. Jalat hikoo herkästi ja se on maailmaa suurempi asia, se tuntuu pahalle. Eikä vaan pahalle vaan tunne on sietämätön! Goretex kengät ei käy sillä niissä hikoo varpaat. Talvella Kuomat oli hyvät, kunnes kasvoi isoksi ja niistä tuli nolot.
Kaula pitää olla paljaana, muuten tuntuu että kuristuu. Pah jotkut kaulahuivit kun edes vetoketjua ei saa laittaa kiinni asti.
Villavaatteet on turhia, ei oo vielä niin kovaa pakkasta ollut että olis sellaista tarvinnut. Villasukat vain kumisaappaisiin. Haalari oli ok niin kauan kunnes kasvoi isoksi, sitten kun piti vaihtaa takkiin ja housuihin on ulkohousut lähes saatanasta. Edelleen kotipihalle vetää haalarin päälleen.
Sitten hanskat, tarviiko niistä edes puhua! Rukkaset meni niin pitkään kun oli pieni, sormikasmalli tuottaa hankaluuksia. Lähes kaikissa hanskoissa on liian tiukka suuaukko. Jos jotkut malliltaan hyvät on löytynyt, ei niissä ole mitään ominaisuuksia! Pipo pitää olla tarpeeksi napakka, mutta ei tiukka.
Sisään tullessa pitää ulkovaatteet saada ÄKKIÄ pois päältä, jos hiki ehtii tulemaan, tulee myös raivo.
On myös erityisyyksiä joista en kirjoita, sillä koen että niistä puhuminen voisi olla haitaksi pojalle.
Niin läheisten, vieraiden ja ammatti-ihmisten arvosteluista huolimatta mä oon kulkenut omaa polkua Veetin kanssa, mä oon käynyt eväitä arkeen ”koulutuksen” joka on haastavien lasten vanhemmille, samoin ihmeelliset vuodet. Lisäksi sairaalan tarjoaman tukiryhmän ADHD lasten vanhemmille, lukenut lukuisia artikkeleita aiheesta ja joitain kirjoja, kysellyt neuvoa psykiatrisella ja perheneuvolassa.
Joitain on kokeiltu, jotkut neuvot on jäänyt arkeen, joitain en ole edes kokeillut enkä kokeile, jotain olen oppinut ja oivaltanut ihan itse.
Suurin oivallus on varmasti se, että lapsi, varsinkin haastava sellainen on myös ihminen. Ihminen saa esittää oman mielipiteen ja se mielipide on arvokas. Meidän aikuisten tehtävä on auttaa, ohjata ja opettaa, ei elää puolesta. Ei antaa valmiita mielipiteitä.
Jos Veeti sanoo naapurin tätiä lehmäksi, niin voimme neuvotella että ehkä Veeti ei pidä hänestä, eikä tarvitsekaan. Minäkään en pidä kaikista ihmisistä, sitä ei kuitenkaan tarvitse sanoa sille naapurille paitsi tarvittaessa. Jos naapurin täti tekee jotain, mun mielestä sille voi sanoa että se on tyhmä, jos se tosiaan on sitä, miks ei vois?
Jos taas Veeti tönäisee ”Pekkaa” en siinä hetkessä pakota Veetiä sanomaan anteeksi, eikä hän edes sanoisi. Veetille ei toimi asiat joille ei ole loogista selitystä. Ei jälkikäteen anteeksi pyytäminen oikeuta väkivaltaan, se ei vaan mene niin enkä niin halua opettaa. Me siirrymme pois tilanteesta ja käymme asian läpi kun se on Veetin tunnetilan huomioiden mahdollista. Töniä ei saa, tästä ei neuvotella. Tästä on tullut jopa liian kovat seuraamukset jos Veetin nykyelämää miettii, en usko että mm. jäähypenkki olisi auttanut asiassa yhtään mitään. Toki aikojen alussa tietämättömänä tuli kokeiltua kaikkea. Asian läpi käytyään Veeti usein kuitenkin itse haluaa pyytää anteeksi koska vastapuoli odottaa niin tapahtuvan ja tässä kohtaa sanalla jo on merkitys. Jos Pekka taas on ärsyttävä, sen voi hänelle sanoa, miksi ei voisi?
Usein lapset pakotetaan pyytämään anteeksi asioita joissa ei ole mitään anteeksi pyydettävää tai kohdassa jossa lapsi ei todellakaan tarkoita sitä, se on vain sana! Usein toimimme niin koska on opetettu, että se kuuluu hyviin käytöstapoihin. Muiden lasten kohdalla tulee usein itse toimittua näin, vaikka se onkin ristiriidassa omien aatteiden kanssa. Opetus on kuitenkin mielestäni mennyt pieleen, ne aikuiset jotka käyttää väkivaltaa eivät kyllä pyydä anteeksi tai jos pyytävät, eivät todella sitä tarkoita vaan lyövät uudestaan.
Jos iltapala alkaa klo 19 ja pelissä matsi on kesken joka kestäisi 19.10 asti tottakai pelin voi pelata loppuun. Kunhan sitten iltapala sujuu ripeästi ja nukkumaan meno ei veny. Jos tämä ei onnistu, ensikerralla tästä ei neuvotella. Jos taas 19.00 alkaisi joku merkittävä asia niin silloin ei tietenkään neuvotella vaan peli menee kiinni vaikka olisi matsi kesken, silloinkin on annettu vaihtoehto olla menemättä vikaan matsiin ja laittaa kone kiinni jo hieman aiemmin. Niin se toimii aikuisenkin elämässä.
Monen mielestä Veeti vedättää minua kun en ole ehdoton. Miksi olisin? Olen äiti enkä diktaattori. Rehellisesti sanoen edelleen välillä itsekkin ajattelen niin ja päätän, että sähän teet mitä mä sanon, se kertoo minun kohdalla usein omasta väsymyksestä. Silloin käännyn ammattilaisten puoleen ja pohdimme näitä asioita ja taas mä muistan, mikä oli se polku jota mä haluan kulkea!
Tänään kun mä katson poikaani, mä tiedän että se polku on ollut oikea.
Haasteita on yhä, mutta me ollaan opittu yhdessä paljon.
Nyt aina ja ikuisesti mä uskallan seistä poikani tukena, oli vastassa kuka tahansa.
Vielä yksi asia joka usein ymmärretään väärin:
ADHD tai käytöshäiriö diagnoosi ei oikeuta mitenkään epäsopivaan käytökseen, mutta se on syy miksi hän silti niin käyttäytyy! Joten tarvitsemme vain hieman ymmärrystä.
Tilanteisiin pitää tottakai puuttua ja opetella löytämään keinot joilla näiden diagnoosien kanssa pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tässä me aiotaan onnistua!
Pärjätäkseni keksin keinoja. Veetillä oli valjaat joita käytettiin oikeestaan vain siihen että sain otettua Veinin turvallisesti autosta, Veeti pysyi tuon aikaa tiukasti hihnassa. Rattaissa Veeti oli neljävuotiaaksi asti aina kun olimme mm. huvipuistossa tms. sekä kaupassa ostoskärryissä niin kauan kun vaan jotenkin mahtui kyytiin.
Mun kassissa oli aina virikkeitä, erilaisia aktiivileluja, terapiavahaa ja pieniä nameja, mm. tikkareita. Jos oli kohta missä piti odottaa niin aina löytyi virike sille ajalle ja siis odottaminen tarkoitti max. 10min aikaa, sen pidempään ei pystynyt. Siksi kaikki asiat piti hoitaa Veetin ollessa päiväkodissa.
Me ei enää kyläilty. Musta tuntui pahalle jos Veetille suututtiin enkä uskaltanut olla hänen tukena eikä Veetin ollut hyvä kuulla kun meille vanhemmille suututtiin Veetin huonosta käytöksestä. Nämä tilanteet on jättänyt jälkensä niin minuun kuin Veetiinkin.
Mun äiti oli enää maailman ainoo ihminen joka ei suuttunut, vaan aina ymmärsi ja arvosteli sekä neuvoi just sietokyvyn rajoissa. No välillä vähän liikaa, mut oon oppinu jo teininä olee kuuntelematta äitiä!
Veeti alkoi pelätä tuttujakin aikuisia, Veetin mielestä kaikki ihmiset on pahoja kunnes toisin todistetaan. Tämä varmasti lisää sosiaalisten tilanteiden vaikeutta. Veeti jännittää sosiaalisia kohtaamisia ja lähtee aina hyökkäys asenteella. Esimerkkinä jos Veeti ottaa pöydästä keksin ja kysyt ”Hei, oliko lupa ottaa herkkuja?” (ihan leikillään), Veeti luultavasti vastaa jo kesken sun lauseen ”Vittuako se sulle kuuluu vitun homo” ja heittää kysyjää sillä keksillä. Ilman läpikäymistä Veeti jäis uskoon että kysyjä oli vihainen.
Ruokailu on Veetille elämää suurempi haaste. Hän on äärimmäisen tarkka siitä mitä suuhunsa laittaa. Miltä ruoka maistuu, näyttää ja tuntuu suussa. Ensimmäiset kolme vuotta Veeti söi aamuin illoin saman merkin puuroa, makuina kävi alkuun kolme eri, myöhemmin vain yksi. Ruoaksi hän söi purkkiruokaa, kolmea eri makua.
Tilanne on nykyään lähes sama, ruokalajeja on vain muutama joita Veeti syö. Kalakeitto ykkössuosikki. Sama pätee herkkuihin, vain muutama käy. Ruoat ei saa sekoittua. Esimerkkinä kanasalaatin salaatti ja kurkku voi olla samalla lautasella omissa kasoissa, mutta kana eri lautasella. Tästäkin asiasta sain tapella päiväkodissa, Veetin ei tarvitse maistaa ruokaa jos hän ei halua ja silti pojan on saatava leipää! Maistelut tehdään kotona, ruoka-aineilla jotka koen inhimillisiksi. Ajatellen päiväkoti ruokaa niin siellä tuskin on komponentit erillään.
Paljonhan saan arvosteluja tästäkin, miksi teen Veetille omat ruoat. Miksi en tekisi? Miksi pitäis syödä niin pahaa ruokaa että oksentaa? Jos toiset syö ranskalaisia niin miksi en tekisi Veetille kalakeittoa? Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Veeti syö hampurilaisia tai siitä että tänään ei maistu peruna. Myös herkuissa Veeti on mielummin ilman jos ei ole tarjolla niitä muutamaa joista pitää.
Vaatteet on vaikeita, varsinkin sukat. Usein edelleen autan pukemaan ja asettelemaan sukat hyvin. Jalat hikoo herkästi ja se on maailmaa suurempi asia, se tuntuu pahalle. Eikä vaan pahalle vaan tunne on sietämätön! Goretex kengät ei käy sillä niissä hikoo varpaat. Talvella Kuomat oli hyvät, kunnes kasvoi isoksi ja niistä tuli nolot.
Kaula pitää olla paljaana, muuten tuntuu että kuristuu. Pah jotkut kaulahuivit kun edes vetoketjua ei saa laittaa kiinni asti.
Villavaatteet on turhia, ei oo vielä niin kovaa pakkasta ollut että olis sellaista tarvinnut. Villasukat vain kumisaappaisiin. Haalari oli ok niin kauan kunnes kasvoi isoksi, sitten kun piti vaihtaa takkiin ja housuihin on ulkohousut lähes saatanasta. Edelleen kotipihalle vetää haalarin päälleen.
Sitten hanskat, tarviiko niistä edes puhua! Rukkaset meni niin pitkään kun oli pieni, sormikasmalli tuottaa hankaluuksia. Lähes kaikissa hanskoissa on liian tiukka suuaukko. Jos jotkut malliltaan hyvät on löytynyt, ei niissä ole mitään ominaisuuksia! Pipo pitää olla tarpeeksi napakka, mutta ei tiukka.
Sisään tullessa pitää ulkovaatteet saada ÄKKIÄ pois päältä, jos hiki ehtii tulemaan, tulee myös raivo.
On myös erityisyyksiä joista en kirjoita, sillä koen että niistä puhuminen voisi olla haitaksi pojalle.
Niin läheisten, vieraiden ja ammatti-ihmisten arvosteluista huolimatta mä oon kulkenut omaa polkua Veetin kanssa, mä oon käynyt eväitä arkeen ”koulutuksen” joka on haastavien lasten vanhemmille, samoin ihmeelliset vuodet. Lisäksi sairaalan tarjoaman tukiryhmän ADHD lasten vanhemmille, lukenut lukuisia artikkeleita aiheesta ja joitain kirjoja, kysellyt neuvoa psykiatrisella ja perheneuvolassa.
Joitain on kokeiltu, jotkut neuvot on jäänyt arkeen, joitain en ole edes kokeillut enkä kokeile, jotain olen oppinut ja oivaltanut ihan itse.
Suurin oivallus on varmasti se, että lapsi, varsinkin haastava sellainen on myös ihminen. Ihminen saa esittää oman mielipiteen ja se mielipide on arvokas. Meidän aikuisten tehtävä on auttaa, ohjata ja opettaa, ei elää puolesta. Ei antaa valmiita mielipiteitä.
Jos Veeti sanoo naapurin tätiä lehmäksi, niin voimme neuvotella että ehkä Veeti ei pidä hänestä, eikä tarvitsekaan. Minäkään en pidä kaikista ihmisistä, sitä ei kuitenkaan tarvitse sanoa sille naapurille paitsi tarvittaessa. Jos naapurin täti tekee jotain, mun mielestä sille voi sanoa että se on tyhmä, jos se tosiaan on sitä, miks ei vois?
Jos taas Veeti tönäisee ”Pekkaa” en siinä hetkessä pakota Veetiä sanomaan anteeksi, eikä hän edes sanoisi. Veetille ei toimi asiat joille ei ole loogista selitystä. Ei jälkikäteen anteeksi pyytäminen oikeuta väkivaltaan, se ei vaan mene niin enkä niin halua opettaa. Me siirrymme pois tilanteesta ja käymme asian läpi kun se on Veetin tunnetilan huomioiden mahdollista. Töniä ei saa, tästä ei neuvotella. Tästä on tullut jopa liian kovat seuraamukset jos Veetin nykyelämää miettii, en usko että mm. jäähypenkki olisi auttanut asiassa yhtään mitään. Toki aikojen alussa tietämättömänä tuli kokeiltua kaikkea. Asian läpi käytyään Veeti usein kuitenkin itse haluaa pyytää anteeksi koska vastapuoli odottaa niin tapahtuvan ja tässä kohtaa sanalla jo on merkitys. Jos Pekka taas on ärsyttävä, sen voi hänelle sanoa, miksi ei voisi?
Usein lapset pakotetaan pyytämään anteeksi asioita joissa ei ole mitään anteeksi pyydettävää tai kohdassa jossa lapsi ei todellakaan tarkoita sitä, se on vain sana! Usein toimimme niin koska on opetettu, että se kuuluu hyviin käytöstapoihin. Muiden lasten kohdalla tulee usein itse toimittua näin, vaikka se onkin ristiriidassa omien aatteiden kanssa. Opetus on kuitenkin mielestäni mennyt pieleen, ne aikuiset jotka käyttää väkivaltaa eivät kyllä pyydä anteeksi tai jos pyytävät, eivät todella sitä tarkoita vaan lyövät uudestaan.
Jos iltapala alkaa klo 19 ja pelissä matsi on kesken joka kestäisi 19.10 asti tottakai pelin voi pelata loppuun. Kunhan sitten iltapala sujuu ripeästi ja nukkumaan meno ei veny. Jos tämä ei onnistu, ensikerralla tästä ei neuvotella. Jos taas 19.00 alkaisi joku merkittävä asia niin silloin ei tietenkään neuvotella vaan peli menee kiinni vaikka olisi matsi kesken, silloinkin on annettu vaihtoehto olla menemättä vikaan matsiin ja laittaa kone kiinni jo hieman aiemmin. Niin se toimii aikuisenkin elämässä.
Monen mielestä Veeti vedättää minua kun en ole ehdoton. Miksi olisin? Olen äiti enkä diktaattori. Rehellisesti sanoen edelleen välillä itsekkin ajattelen niin ja päätän, että sähän teet mitä mä sanon, se kertoo minun kohdalla usein omasta väsymyksestä. Silloin käännyn ammattilaisten puoleen ja pohdimme näitä asioita ja taas mä muistan, mikä oli se polku jota mä haluan kulkea!
Tänään kun mä katson poikaani, mä tiedän että se polku on ollut oikea.
Haasteita on yhä, mutta me ollaan opittu yhdessä paljon.
Nyt aina ja ikuisesti mä uskallan seistä poikani tukena, oli vastassa kuka tahansa.
Vielä yksi asia joka usein ymmärretään väärin:
ADHD tai käytöshäiriö diagnoosi ei oikeuta mitenkään epäsopivaan käytökseen, mutta se on syy miksi hän silti niin käyttäytyy! Joten tarvitsemme vain hieman ymmärrystä.
Tilanteisiin pitää tottakai puuttua ja opetella löytämään keinot joilla näiden diagnoosien kanssa pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tässä me aiotaan onnistua!
Kommentit
Lähetä kommentti