Valon nopeudella

30.5.2013, ihan tavallinen torstai tiedossa. Tai näin luulin vielä aamulla kun lähin töihin. Päivällä käytiin labrassa antamassa verinäyte jota veripalvelu oli pyytänyt, jonka jälkeen menin takaisin töihin. Loppupäivä sujui ihan normaalisti, töistä kotiin ja perusjuttuja. Illalla Viivi sai sanottua, ettei ole tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Sanoin heti että lähdetään varmuudeksi sairaalaan tsekkaamaan että kaikki on ok. Soitin mun porukat meille muiden lasten vahdiksi. Lähdettiin heti kohti sairaalaa kun lapsenvahdit saapui. Viivi luikahti takaovesta ulos koska pelkäsi omien sanojensa mukaan, että murtuu jos näkee muita ihmisiä. Päästiin sairaalaan ja heti alettiin ottaa käyrää. Jonkin aikaa siinä oltiin kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan että otetaan käyrää vielä jonkin aikaa, jonka jälkeen Viivi jää yöksi osastolle tarkkailuun. Tässä vaiheessa päätettiin että lähden kotiin vapauttamaan lapsenvahdit hommistaan. En ehtinyt olla yksin kotona kovinkaan kauaa, kun Viiviltä tuli

Pieni tauko synnytystarinoista. Avataan vähän miten poikien kerhoura lähti liikkeelle. Kerho alkoi kivasti, tai niin mä ainakin luulin, mutta kotona ongelmat jatkui. Veini täytti kesällä kolme ja aloitti myös kerhon seuraavana syksynä. Kerhoon oli tullut uusi täti. Viikko/viikko systeemillä tädit pyöritti sitä. Joka toinen viikko ei ollut olevinaan mitään ongelmaa, koska Veeti sai tehdä mitä tahtoi, mm. piirsi kun muut lauloi jne. mutta sitten joka toinen viikko olikin pahoja ongelmia. Neuvolapsykologikin kävi siellä seuraamassa Veetiä ja hän olikin tietämättäni saanut mielenkiintoista kommentointia joka selvisi myöhemmin. Hakeuduimme jälleen neuvolaan, tarvitaan jotain apua. Onneksemme neuvolassa työskenteli eräs lääkäri, jonka tiesin auttavan. Hän laittoi lähetteen lasten psykiatriselle. Psykiatrisen ensikäynnillä sain kuulla kuinka minulla on negatiivinen kuva lapsestani ja tarvitsen keskusteluapua. Veetin kuullen hän oikeastaan sanoi että oon vaan paska äiti! Lisäksi hän puhu

Edetään taas tarinassa jonkin verran eteenpäin. Kesäkuu 2011, en jaksa enää! Isäntä keksi, että saunomalla synnytys käynnistyy joten sauna päälle ja kalja auki. Siitä alkoikin supistukset, saunassa käväsin pikaisesti sillä eihän sairaalaan voi liian ajoissa mennä. Kalja jäi isännältä kesken. Veetin hoitajalla kesti saapua paikalle ja matka Riihimäeltä Hämeenlinnaan oli kamala. Muistan kuinka vauhti tuntui kamalalta, mutta halusin äkkiä sairaalaan. Ovista sisään jossa kätilö tuumasi: ”Hyvä että vuorokausi ehti vaihtua niin ei mene maksua”. Ajattelin että makso mitä makso, tänne jotain helpotusta. Rv 40+0, ”Ota sukista kiinni” se kätilö sanoi jonka jälkeen kohotti vauvaa ”poika tuli”. Siis niin veljensä näköinen vauva! 4370g ja 52cm pitkä täsmällinen poika, jolle oli jo varattuna vain 56cm vaatteita. Seuraavana iltana hoitaja tarjosi kylvetys- ja vaipanvaihto opetusta mutta enhän moista enää tarvinnut, minullahan oli vauva myös kotona. Hän kysyi myös olisiko muita toiveita johon

Etenen näissä tarinoissa kronologisesti aloittaen ensimmäisestä raskaudesta ja etenen pikkuhiljaa kohti haastavampia aikoja. Tässäpä Tapaus Veeti: Huhtikuu 2009 ja positiivinen raskaustesti. Se ei ollut ehkä monien mielestä ihan ok, sillä olimme seurustelleet vasta hetken, vaikka tunteneet jo vuosia. Odotusaika olikin kamala, hyi! Painoa tuli 39kg ja lopussa todettiin raskausmyrkytys. 4275g ja 53cm pitkä poika syntyi helmikuussa 2010 viikolla 40+3. Synnytys oli helppo ja sujui kuin kirjoissa on kerrottu, kesti kaikkineen noin 5h. Iskäkin selvisi hengissä, ehkä siksi ettei se kertonut synntyksen aikana että puristin hänen kättään liian lujaa. Vauvalle oli otettu mukaan vaatteet joilla vauva tuodaan kotiin, vauvat on pieniä joten vaatteet oli kokoa 50cm, no niillä päästiin kotiin jonka jälkeen ne sai heittää koriin nimeltä ”pieneksi jääneet.” Talvivauvalle oli ostettu lämmin vaunupussi ja ihania villahaalareita, mutta vauvalla olikin aina kuuma, ei niitä voinut käyttää. Imetys e

Moi, mä oon Viivi. 32v neljän lapsen äiti Hyvinkäältä. En oo mikään kirjailija, mutta mulla on paljon sanottavaa ja sen aion tämän blogin muodossa tuoda esiin. Blogissa haluan kertoa mm. elämästä erityislapsen äitinä sekä tuoda esiin epäkohtia Suomen koulujärjestelmästä, sekä varhaiskasvatuksesta joista mulla on paljon omakohtaisia kokemuksia vanhempana, niin negatiivisessa kuin myös positiivisessa mielessä. Suomalaisesta sairaanhoidosta löytyy myös kokemuksia joista aion aikanaan kertoa kauhutarinoita. Tässä blogissa käsittelen myös aihetta millaista on olla erityislapsi Suomessa, ei äidin, vaan lapsen näkökulmasta. Mutta ennenkaikkea tämä blogi kertoo meidän vauhdikkaasta, valon nopeasta arjesta ja siitä kuinka sopeudumme päivittäin ja jatkuvasti neuropsykologisisten oireiden kanssa elämiseen. Saatte myös toisinaan lukea mieheni eli lasteni isän kokemuksista ja tuntemuksista samoja aiheita sivuten. Lyhyestä virsi kaunis, palataan seuraavan viestin parissa. -V