Kolmas lapsi, melkein katastrofi; Alkusanat
30.5.2013, ihan tavallinen torstai tiedossa. Tai näin luulin vielä aamulla kun lähin töihin. Päivällä käytiin labrassa antamassa verinäyte jota veripalvelu oli pyytänyt, jonka jälkeen menin takaisin töihin.
Loppupäivä sujui ihan normaalisti, töistä kotiin ja perusjuttuja. Illalla Viivi sai sanottua, ettei ole tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Sanoin heti että lähdetään varmuudeksi sairaalaan tsekkaamaan että kaikki on ok.
Soitin mun porukat meille muiden lasten vahdiksi. Lähdettiin heti kohti sairaalaa kun lapsenvahdit saapui. Viivi luikahti takaovesta ulos koska pelkäsi omien sanojensa mukaan, että murtuu jos näkee muita ihmisiä.
Päästiin sairaalaan ja heti alettiin ottaa käyrää. Jonkin aikaa siinä oltiin kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan että otetaan käyrää vielä jonkin aikaa, jonka jälkeen Viivi jää yöksi osastolle tarkkailuun. Tässä vaiheessa päätettiin että lähden kotiin vapauttamaan lapsenvahdit hommistaan.
En ehtinyt olla yksin kotona kovinkaan kauaa, kun Viiviltä tuli viesti että synnytys käynnistetään NYT. Sitten alkoikin kiire saada taas muille lapsille hoitaja jotta pääsen sairaalalle.
Hoitajaa odottaessa tuli Viiviltä uusi viesti: ”Lähden ambulanssilla Helsinkiin Naistenklinikalle, tuu sinne mutta ei ole mikään kiire”. Tämä lisäsi kauhunsekaisia tunteita ennestään.
Anoppia odotellessani pakkasin Viivin pyytämiä tavaroita mukaan otettavaksi ja kun anoppi saapui, hyppäsin heti autoon ja lähdin kohti Naistenklinikkaa. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, voin myöntää että tuli ajettua ihan törkeen lujaa Stadiin.
Auto parkkiin ja Viiviä ettimään ennestään tuntemattomasta paikasta. Hetken haahuiltuani löysin oikealle osastolle. Viivi oli juuri saatu huoneeseen käyrälle jälleen. Siinä höpistiin niitä ja näitä kunnes yhtäkkiä hoitaja tuli lähes juosten huoneeseen ja sanoi että nyt lähdetään kiireelliseen sektioon.
Viivi lähti melkein heti leikkaussaliin valmisteltavaksi ja mulle tuotiin vaatteet, jotka piti pukea jotta voin mennä leikkaussaliin Viivin tueksi. Mainittakoon että jos ei olis ollu niin kova huoli ja pelko sillä hetkellä olisin saattanut kuolla nauruun. Leikkaussalivaatteet jotka mulle tuotiin oli muistaakseni kokoa M (kuulemma isompia ei ollut siihen hätään), oikea koko mitä olisin tarvinnut, olis ollut ehkä XXXL. Tässä saatanan makkarankuoressa sitten hipsin naama punasena saliin Viivin tueksi.
-Faija
Loppupäivä sujui ihan normaalisti, töistä kotiin ja perusjuttuja. Illalla Viivi sai sanottua, ettei ole tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Sanoin heti että lähdetään varmuudeksi sairaalaan tsekkaamaan että kaikki on ok.
Soitin mun porukat meille muiden lasten vahdiksi. Lähdettiin heti kohti sairaalaa kun lapsenvahdit saapui. Viivi luikahti takaovesta ulos koska pelkäsi omien sanojensa mukaan, että murtuu jos näkee muita ihmisiä.
Päästiin sairaalaan ja heti alettiin ottaa käyrää. Jonkin aikaa siinä oltiin kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan että otetaan käyrää vielä jonkin aikaa, jonka jälkeen Viivi jää yöksi osastolle tarkkailuun. Tässä vaiheessa päätettiin että lähden kotiin vapauttamaan lapsenvahdit hommistaan.
En ehtinyt olla yksin kotona kovinkaan kauaa, kun Viiviltä tuli viesti että synnytys käynnistetään NYT. Sitten alkoikin kiire saada taas muille lapsille hoitaja jotta pääsen sairaalalle.
Hoitajaa odottaessa tuli Viiviltä uusi viesti: ”Lähden ambulanssilla Helsinkiin Naistenklinikalle, tuu sinne mutta ei ole mikään kiire”. Tämä lisäsi kauhunsekaisia tunteita ennestään.
Anoppia odotellessani pakkasin Viivin pyytämiä tavaroita mukaan otettavaksi ja kun anoppi saapui, hyppäsin heti autoon ja lähdin kohti Naistenklinikkaa. Nyt kun rikos on jo vanhentunut, voin myöntää että tuli ajettua ihan törkeen lujaa Stadiin.
Auto parkkiin ja Viiviä ettimään ennestään tuntemattomasta paikasta. Hetken haahuiltuani löysin oikealle osastolle. Viivi oli juuri saatu huoneeseen käyrälle jälleen. Siinä höpistiin niitä ja näitä kunnes yhtäkkiä hoitaja tuli lähes juosten huoneeseen ja sanoi että nyt lähdetään kiireelliseen sektioon.
Viivi lähti melkein heti leikkaussaliin valmisteltavaksi ja mulle tuotiin vaatteet, jotka piti pukea jotta voin mennä leikkaussaliin Viivin tueksi. Mainittakoon että jos ei olis ollu niin kova huoli ja pelko sillä hetkellä olisin saattanut kuolla nauruun. Leikkaussalivaatteet jotka mulle tuotiin oli muistaakseni kokoa M (kuulemma isompia ei ollut siihen hätään), oikea koko mitä olisin tarvinnut, olis ollut ehkä XXXL. Tässä saatanan makkarankuoressa sitten hipsin naama punasena saliin Viivin tueksi.
-Faija
Kommentit
Lähetä kommentti