Kolmas lapsi, melkein katastrofi

30.5.2013, puhelin soi. "Neuvola" luki näytöllä. "Alkuraskaudessa on ollut heikkoja vasta-aineita, tarvitaan lisänäytteitä, myös isästä."
En ymmärtänyt mistä on kyse. Kysyin, mutta hän ei osannut selittää. Sanoi vain että pitää kiireellä mennä. ”Ei näistä yleensä mitään seuraa, joten ei syytä huoleen”.
Kävimme antamassa näytteet.

Vauva liikkuu huonosti, teen liikelaskentaa. Liikkuu vähemmän ja vähemmän, sitten ei ollenkaan. Tieto lisää tuskaa, mä ajattelin. Olin varma, että vauva on menetetty, mutta yritin unohtaa asian ja odotin että tää painajainen loppuu.
Lopulta uskalsin kertoa isännälle, että nyt on paha tilanne, onneksi hän pakotti sairaalaan.

Käyrä oli kuulemma hyvää, vaikka sydänääniä ei meinannut heti löytyä ja kerkesimme pelästymään jo, mutta siis kaikki oli "hyvin". Käyrän jälkeen lääkärintarkastus ja ultra.
”En kyllä saanut kun yhden liikkeen, mutta lapsiveden määrä, istukka ja kaikki muu on normaalit joten ei vauvalla mikään hätä ole, mutta kerran et tunne liikkeitä, on parempi jäädä osastolle ja otetaan lisää käyrää nyt ja aamulla” sanoi lääkäri.
Isäntä lähti kotiin sillä mun oli tosiaan tarkoitus mennä osastolle. Osasto olikin täynnä joten menin takaisin samaan huoneeseen jossa oltiin jo oltu ja suunnitelma oli ottaa 30min käyrää ennen kun pääsen nukkumaan.

Viestittelin tylsyyksissäni kaikille. Siskoni sanoi, että täytyy kertoa niistä verikokeista. Ihmettelin miksi, miten ne liittyi tähän? Okei, mä kerron kun hoitaja tulee. Kului ehkä tunti ja ovesta tuli hoitaja sekä lääkäri. ” Vauvan käyrä on nyt sellaista, että koska viikot ovat jo 37+5 on parempi että käynnistetään, siirrytään saliin”.
Kerroin verikokeista, mun sisko sano, et pitäis sanoa vaikka miten ne tähän liittyy...?
Siirryin saliin ja soitin isännälle, että äkkiä takaisin. Lääkäri konsultoi lastenklinikkaa näistä verikokeista, siis miksi? Mun akku oli loppu, joten puhelin laturiin toiseen päähän huonetta ja sängylle käynnistystä ja isäntää odottamaan.
Seuraavaksi saliin tuli jälleen lääkäri. "On parempi siirtää Naistenklinikalle vauvan anemiaepäilyn vuoksi. Ambulanssi on tilattu, mutta se ei tule sekunnissa eikä edes minuutissa. Hätää ei ole, mutta sängystä ei saa nousta".
Mun puhelin on kaukana sängystä eikä se pysy päällä ilman laturia, en voi siis ilmoittaa kenellekään. Edelleen mä mietin, mikä on anemia?

Kyyti saapui sillä punaisella minuutilla, ne laitto tipan ja nosti paareille. Tarjouduin siirtymään itse, mutta se ei sopinut. "Menkää silleen ripeästi", hoki kätilö samalla kun mulle vakuutti ettei hätää ole. Kiireysluokka Bertta jotain sanoi lääkäri, eli ei edes kiire, koska A olisi varmaan se kiire mä ajattelin. (Myöhemmin selvisi kyllä, että eihän se näin ollut).
Ambulanssissa sain puhelimen päälle ja laitettua isännälle viestin, että olen matkalla naistenklinikalle, tuu sinne,ei kiire.
Paareilla on kamala maata, ne tuntuu hepposille,ne rämisee ja pää edellä matkustaminen tuntui hurjalta. Tuntui myös hurjalta, että kuskina oli ehkä parikymppinen tyttö! Tie oli niin töyssyinen ja vauhti kova, että toinen piti musta kiinni etten tipu, toki mulla oli myös turvavyö.
Matkalla kirjattiin tietoja ja juttelin perheestäni ensihoitajan kanssa. Muistan että hänellä oli 3 lasta, joista vanhin oli 18. ”Ohittaako ambulanssi meitä”, mä kysyin, kun kuulin sireenien äänen. Huolestunut ilme kasvoillaan hän kertoi, että ne on meidän. "Vilkut on ollut koko matkan, mutta äänet vasta, kun saavuttiin Helsingin alueelle." Oliko sittenkin kiire?

Saavuimme perille, kysyin taas voinko kävellä, en voinut. Mut vietiin saliin ja heti kuulin tutun äänen ”Mun vaimo tuotiin äsken”...taisin ääneen sanoa, että ei se voi olla vielä täällä. Onneks ei sentään ohittanut meitä moottoritiellä.

Vauva pitää synnyttää ripeästi, edelliset synnytykset on ollut nopeita kalvojen puhkaisun jälkeen. Kun kalvot oli puhkaistu, vauva laski ja päästä saatiin verinäyte. HB 23, aletaan valmistelemaan kiireelliseen sektioon. 20min ja vauva on syntynyt. Pelkäsin ja tärisin, mutta en jaksanut puhua. Olin kai tolaltani. Leikkaussaliin sisään, paljon ihmisiä. ”Juo toi, sormi tänne, mittaan tän, laitan tän” ne puhui ja toimi, mä vaan tottelin. Makasin siellä pöydällä, oli kylmä ja pelottavaa. Välillä ne kysyi onko kaikki hyvin. Ei ollut, mutta en mä niin sanonut, olin reipas vaikka ei olisi tarvinnut olla.

Lopulta Henkka tuli saliin. Okei mä naurahdin sen vaateille tai ehkä sille punaiselle naamalle. Se silitti mun tukkaa, mä ajattelin että tähän on turvallista kuolla. Mua revittiin ja kiskottiin, ne puhu lääkärin kieltä, mä olin hiljaa ja voin huonosti, olo oli heikko, tästä ei voi selvitä. ”Poika tuli, mutta nyt on kiire”. Näin vilauksen vauvasta. Isäntä sanoi heipat ja ne lähti. Mä jäin, mä en edes kuollut vaan jäin yksin.
Mut parsittiin taas kasaan, ja siirrettiin tarkkailuhuoneeseen. Mun vatsa oli ehkä parsittu, mutta mun sydän oli riekaleina. Olin siellä verhon takana, hiljaa yksin.

Kuolikohan se vauva? Arpooko ne kuka mulle kertoo? Onko isäntä romahtanut?


Pari tuntia myöhemmin Henkka tuli mun luo vedet silmissä, mä olin varma ettei vauva selvinnyt. ”No sano jotain” mä totesin!