Eskariaikojen alussa...
Veeti aloitti esikoulun. Kertoimet purettiin mun vastusteluista huolimatta. Ongelmat alkoi heti, tai siis nehän vain jatkui. Veeti teki mitä tahtoi, koko henkilökunta pelkäsi mun 6-vuotiasta lasta. Nyt ekaa kertaa joku sanoi, että poika tarvitsee apua. Kuitenkin väittivät, että itse pärjäävät. Palaverissa jossa pyysin Veetille avustajaa, hoitaja itki että tuntuu pahalle kun heihin ei luoteta vaikka ovat saaneet hyvän yhteyden Veetiin. Ongelmat tuli paperille, hoito siirtyi perheneuvolasta lasten psykiatriselle.
Kerran eskaripäivä keskeytettiin, poika oli niin agressiivinen, että se piti hakea pois. Jännittyneenä menin paikalle, mietin, että selviänkö edes itse jos Veeti on ajettu raivon partaalle. Ottaako se enää ohjeita vastaan? Mä en oo koskaan lähtenyt kiinnipitoon joten en ehkä osaa. Mun mielestä kiinnipito ei ole mun keino, koska hetken päästä Veeti on mua fyysisesti vahvempi. Mun on ollut keksittävä muut keinot ja tätä päätöstä on paljoltikkin arvosteltu. Kotona iskä ja koulussa henkilökunta kyllä pitää tiukan paikan tullen kiinni, se on heidän keino pärjätä.
Saavuin eskarille, Veeti makoili sohvalla. Hymy huulilla huikkas ”Moi äiti”. Henkareita, palikoita ja pari tuolia oli käytävässä hujanhajan, muut lapset oli evakuoitu toiseen huoneeseen. Siivosin Veetin kanssa käytävän ja lähdimme kotiin.
Kerran ryhmässä oli sijainen jonka Veeti kertoi puristaneen häntä lujasti poskista ja yritti komentaa, että Veeti olisi hiljaa. Talvella Veeti ulkoili milloin ilman pipoa, milloin hänellä ei ollut hanskoja. En uskaltanut laittaa jumppaan shortseja koska pelkäsin, että sitten hän ulkoilee pakkasessa niillä. Asiaan puuttuessani he sanoivat, että kyllä 6-vuotias osaa sanoa jos on kylmä. ”No tota näätkö, 10 astetta pakkasta, sormet ja korvat umpijäässä ni ei se hei sano!” Aikuisen tehtävä on huolehtia, että ulkona on asianmukainen vaatetus.
Henkilökunta alkoi pelätä mua, sillä mä puutuin asioihin. Mulle ei todellakaan ollut ok, ettei mun lapsen hoito ollut asianmukaista. Jälleen kerran kun annoin palautetta puuttuvasta piposta, hoitaja otti lapset ja he lähtivät sisälle, hän unohti yhden lapsen ulos. Kun palautin tämän kyseisen tytön sisälle, oli selitys että hoitaja meni paniikkiin koska olin niin uhkaava. Kyllä mun pitäis saada viedä poika eskariin turvallisin mielin. Isoksi syyksi eskarista sanottiin hankala äiti, äidin ja päiväkodin välinen ristiriita aiheutti ei-toivotun käytöksen.
Toisten lasten vanhemmat lopettivat tervehtimästä mua, tavallaan ymmärrän. Eihän ne tiennyt, että olin itsekkin huolissaan, eihän ne tiennyt että joka käänteessä pyysin Veetille avustajaa. Eihän ne tiennyt kuinka paljon Veeti ja meidän koko perhe kärsi tilanteesta.
Kaverit alkoi jäämään, enää niitä oli yksi josta pidimme lujasti kiinni.
Eskarista ehdotettiin, että ehkä Veetin pitää olla kotiarestissa niin oppii olemaan. Oikeesti, ammatti-ihminen sanoi mulle näin. Sama ihminen kyllä eräänä kertana sanoi myös mulle, että ehkä on parempi etten tuo poikaa eskariin. Miten voin viedä lapsen hoitoon josta on sanottu, että on parempi etten tuo? Lapsi jolla on huonot sosiaaliset taidot ei niitä opi, jos on vain kotona. Miksi mun lapsi ei saa harjoitella jotain mitä hän ei osaa? Jos lapsi ei osaa matematiikkaa, hän saa tukiopetusta.
Eräänä aamuna Veetiä hakiessa yhden tytön äiti oli hyvin tuohtunut, hän kertoi kuinka kamala mun lapsi on, kuinka hänen tyttö vaihtaa päiväkotia jos tämä touhu ei lopu. Mun reaktio saattoi olla hänelle jopa yllätys, mä kiitin. Mä kerroin, että mä en voi juurikaan vaikuttaa mitä täällä tapahtuu päivällä, mä en ole vahtimassa ja tukemassa Veetiä täällä, kaikkialla muualla aina olin. Kerroin, että tiedän ongelmat mutta en saa pojalle tarpeeksi tukea päivien ajaksi ja kehoitin soittamaan johtajalle. Niin Veeti saikin henkilökohtaisen avustajan, ADHD diagnoosin ja lääkityksen.
Oon edelleen kiitollinen tälle naiselle joka uskalsi pitää omansa puolia. Ei diagnoosi ole oikeus tai lupa toimia sopimattomasti, mutta se on syy miksi joku siltikin käyttäytyy niin. Usein nämä asiat sekoitetaan.
Kun Veeti itse sanoo johonkin käytökseensä syyksi ”minulla on käytöshäiriö”, aikuiset usein vastaavat hänelle ettei se ole mikään syy. Siis onhan, se nimenomaan on syy mutta ei lupa. Edelleen eskarissa tehtiin mitä Veeti halusi, jos Veeti ei halunnut ulos niin Veeti ei mennyt ulos, mutta nyt Veeti ei päässyt juurikaan satuttamaan muita. Monet eskarit alkoivat kulkemaan eskariin ja kotiin itsekseen, opettelemaan jo koulua varten, meille tuli päätös koulukyydistä vaikka koulumatka tulee olemaan 800m.
Veeti innostui jalkapallosta, aloitimme euroliigassa. Pelit sujui kunhan olin läsnä, kentän reunalla ohjaamassa ja vaihtopenkillä tukena. Harjoituksista ei tullut mitään, ei oikein toiminut nuo 15-vuotiaat valmentajat erityislapselle. Päätettiin kokeilla ikäkausijoukkuetta, aikuisia valmentajia. Ennen aloitusta soitin ja kysyin miten suhtaudutaan erityislapsiin. Kuulemma ymmärtäväisesti, sinne vaan.
Olin aina mukana, en jättänyt poikaani enkä valmentajia pärjäämään. Olin kertonut haasteista ja että puoleeni voi kääntyä jos tulee ongelmia. Ei kuitenkaan mennyt kovinkaan pitkään, kun valmentaja ehdotti 2 viikon jäähyä, jotta Veeti oppii olemaan. Kyse oli siis kiroilusta, ei edes väkivaltaisuudesta.
Veeti kiroilee hermostuessaan, jännittyneenä tai keskittyessään. Ja hyökkää sanallisesti jos kokee epäreiluutta. Näin itse kentän reunalla useita epäreiluja tilanteita. Tilanteita jotka ovat ns normilapselle pikkujuttuja kun taas Veetille tilanne jossa pääsee sammakot suusta. Kaikesta pettymyksestä aikuisten toimintaa kohtaan huolimatta mä yritän ajatella että se on tietämättömyyttä tai ymmärtämättömyyttä, valmentaja jolla ei ole kokemusta erityislapsista tuskin edes ymmärsi mistä nää tilanteet tuli. Hän vain ajatteli että mun lapsi on tuhma! Tilannetta yritettiin korjata, mutta koska palaute oli annettu jo Veetille suoraan niin eihän se korjaantunut vaan jalkapalloura jäi siihen.
Tuli päätös EMO-luokasta, jossa Veeti pääsee aloittamaan ekan luokan. Päätöksessä ei lukenut syynä ”hankala äiti”.
EMO-luokalla on seitsemän oppilaspaikkaa, erityisopettaja, sosionomi ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Tämä tuntui lottovoitolta. Tälläisiä luokkapaikkoja paikkakunnallamme on 14! Nytkö vihdoin Veeti on ammattilaisten käsissä, voin huoletta laittaa pojan kouluun, vai voinko...
Kerran eskaripäivä keskeytettiin, poika oli niin agressiivinen, että se piti hakea pois. Jännittyneenä menin paikalle, mietin, että selviänkö edes itse jos Veeti on ajettu raivon partaalle. Ottaako se enää ohjeita vastaan? Mä en oo koskaan lähtenyt kiinnipitoon joten en ehkä osaa. Mun mielestä kiinnipito ei ole mun keino, koska hetken päästä Veeti on mua fyysisesti vahvempi. Mun on ollut keksittävä muut keinot ja tätä päätöstä on paljoltikkin arvosteltu. Kotona iskä ja koulussa henkilökunta kyllä pitää tiukan paikan tullen kiinni, se on heidän keino pärjätä.
Saavuin eskarille, Veeti makoili sohvalla. Hymy huulilla huikkas ”Moi äiti”. Henkareita, palikoita ja pari tuolia oli käytävässä hujanhajan, muut lapset oli evakuoitu toiseen huoneeseen. Siivosin Veetin kanssa käytävän ja lähdimme kotiin.
Kerran ryhmässä oli sijainen jonka Veeti kertoi puristaneen häntä lujasti poskista ja yritti komentaa, että Veeti olisi hiljaa. Talvella Veeti ulkoili milloin ilman pipoa, milloin hänellä ei ollut hanskoja. En uskaltanut laittaa jumppaan shortseja koska pelkäsin, että sitten hän ulkoilee pakkasessa niillä. Asiaan puuttuessani he sanoivat, että kyllä 6-vuotias osaa sanoa jos on kylmä. ”No tota näätkö, 10 astetta pakkasta, sormet ja korvat umpijäässä ni ei se hei sano!” Aikuisen tehtävä on huolehtia, että ulkona on asianmukainen vaatetus.
Henkilökunta alkoi pelätä mua, sillä mä puutuin asioihin. Mulle ei todellakaan ollut ok, ettei mun lapsen hoito ollut asianmukaista. Jälleen kerran kun annoin palautetta puuttuvasta piposta, hoitaja otti lapset ja he lähtivät sisälle, hän unohti yhden lapsen ulos. Kun palautin tämän kyseisen tytön sisälle, oli selitys että hoitaja meni paniikkiin koska olin niin uhkaava. Kyllä mun pitäis saada viedä poika eskariin turvallisin mielin. Isoksi syyksi eskarista sanottiin hankala äiti, äidin ja päiväkodin välinen ristiriita aiheutti ei-toivotun käytöksen.
Toisten lasten vanhemmat lopettivat tervehtimästä mua, tavallaan ymmärrän. Eihän ne tiennyt, että olin itsekkin huolissaan, eihän ne tiennyt että joka käänteessä pyysin Veetille avustajaa. Eihän ne tiennyt kuinka paljon Veeti ja meidän koko perhe kärsi tilanteesta.
Kaverit alkoi jäämään, enää niitä oli yksi josta pidimme lujasti kiinni.
Eskarista ehdotettiin, että ehkä Veetin pitää olla kotiarestissa niin oppii olemaan. Oikeesti, ammatti-ihminen sanoi mulle näin. Sama ihminen kyllä eräänä kertana sanoi myös mulle, että ehkä on parempi etten tuo poikaa eskariin. Miten voin viedä lapsen hoitoon josta on sanottu, että on parempi etten tuo? Lapsi jolla on huonot sosiaaliset taidot ei niitä opi, jos on vain kotona. Miksi mun lapsi ei saa harjoitella jotain mitä hän ei osaa? Jos lapsi ei osaa matematiikkaa, hän saa tukiopetusta.
Eräänä aamuna Veetiä hakiessa yhden tytön äiti oli hyvin tuohtunut, hän kertoi kuinka kamala mun lapsi on, kuinka hänen tyttö vaihtaa päiväkotia jos tämä touhu ei lopu. Mun reaktio saattoi olla hänelle jopa yllätys, mä kiitin. Mä kerroin, että mä en voi juurikaan vaikuttaa mitä täällä tapahtuu päivällä, mä en ole vahtimassa ja tukemassa Veetiä täällä, kaikkialla muualla aina olin. Kerroin, että tiedän ongelmat mutta en saa pojalle tarpeeksi tukea päivien ajaksi ja kehoitin soittamaan johtajalle. Niin Veeti saikin henkilökohtaisen avustajan, ADHD diagnoosin ja lääkityksen.
Oon edelleen kiitollinen tälle naiselle joka uskalsi pitää omansa puolia. Ei diagnoosi ole oikeus tai lupa toimia sopimattomasti, mutta se on syy miksi joku siltikin käyttäytyy niin. Usein nämä asiat sekoitetaan.
Kun Veeti itse sanoo johonkin käytökseensä syyksi ”minulla on käytöshäiriö”, aikuiset usein vastaavat hänelle ettei se ole mikään syy. Siis onhan, se nimenomaan on syy mutta ei lupa. Edelleen eskarissa tehtiin mitä Veeti halusi, jos Veeti ei halunnut ulos niin Veeti ei mennyt ulos, mutta nyt Veeti ei päässyt juurikaan satuttamaan muita. Monet eskarit alkoivat kulkemaan eskariin ja kotiin itsekseen, opettelemaan jo koulua varten, meille tuli päätös koulukyydistä vaikka koulumatka tulee olemaan 800m.
Veeti innostui jalkapallosta, aloitimme euroliigassa. Pelit sujui kunhan olin läsnä, kentän reunalla ohjaamassa ja vaihtopenkillä tukena. Harjoituksista ei tullut mitään, ei oikein toiminut nuo 15-vuotiaat valmentajat erityislapselle. Päätettiin kokeilla ikäkausijoukkuetta, aikuisia valmentajia. Ennen aloitusta soitin ja kysyin miten suhtaudutaan erityislapsiin. Kuulemma ymmärtäväisesti, sinne vaan.
Olin aina mukana, en jättänyt poikaani enkä valmentajia pärjäämään. Olin kertonut haasteista ja että puoleeni voi kääntyä jos tulee ongelmia. Ei kuitenkaan mennyt kovinkaan pitkään, kun valmentaja ehdotti 2 viikon jäähyä, jotta Veeti oppii olemaan. Kyse oli siis kiroilusta, ei edes väkivaltaisuudesta.
Veeti kiroilee hermostuessaan, jännittyneenä tai keskittyessään. Ja hyökkää sanallisesti jos kokee epäreiluutta. Näin itse kentän reunalla useita epäreiluja tilanteita. Tilanteita jotka ovat ns normilapselle pikkujuttuja kun taas Veetille tilanne jossa pääsee sammakot suusta. Kaikesta pettymyksestä aikuisten toimintaa kohtaan huolimatta mä yritän ajatella että se on tietämättömyyttä tai ymmärtämättömyyttä, valmentaja jolla ei ole kokemusta erityislapsista tuskin edes ymmärsi mistä nää tilanteet tuli. Hän vain ajatteli että mun lapsi on tuhma! Tilannetta yritettiin korjata, mutta koska palaute oli annettu jo Veetille suoraan niin eihän se korjaantunut vaan jalkapalloura jäi siihen.
Tuli päätös EMO-luokasta, jossa Veeti pääsee aloittamaan ekan luokan. Päätöksessä ei lukenut syynä ”hankala äiti”.
EMO-luokalla on seitsemän oppilaspaikkaa, erityisopettaja, sosionomi ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Tämä tuntui lottovoitolta. Tälläisiä luokkapaikkoja paikkakunnallamme on 14! Nytkö vihdoin Veeti on ammattilaisten käsissä, voin huoletta laittaa pojan kouluun, vai voinko...
Kommentit
Lähetä kommentti