Tapaus Veena, perheen prinsessa
Alettiin jälleen voimaan paremmin ja suuri palo auttaa muita kasvoi entisestään. Hakeuduimme Pride-koulutukseen, sillä halusimme sijaisvanhemmiksi. Meillä olisi tilaa ja voimavaroja huolehtia vielä yhdestä tai vaikka useammasta. Muutaman kerran jälkeen kävi ilmi, ettemme voineet jatkaa sillä minulla oli yhä lääkitys ahdistuneisuushäiriöön, tai siis pelkotiloihin jonka he tulkitsivat masennukseksi. Ei, en ollut masentunut, mua pelotti että mun lapsi kuolee!
Olin jo toipunut ja lääkkeet ajettiin alas, mutta sekään ei auttanut.
Lääkärin lausunto perhehoitoyksikköön.
”Potilas ja potilaan koti toimii tukiperheenä kahdelle lapselle. Potilas terve. Tarkasteltu terveyskeskustekstejä vuoteen 2005 asti. Tämän käynnin tarkoituksena on perusteellisesti selvittää potilaan tilanne ja tausta, sekä arvioida onko lääketieteellistä diagnoosia tällä hetkellä. Varsinaisia lääketieteellisiä kriteerejä ei ole olemassa pätevyydestä sijaisvanhemmaksi/tukiperheenä toimimiselle.
Johtopäätös: Potilaalla ei ole minkäänlaista lääketieteellistä syytä tällä hetkellä, minkä vuoksi ei olisi sopiva sijaisvanhemmaksi taikka tukiperheeksi.
Ei masennusta, ei paniikkihäiriötä, mielialassa ei poikkeavaa.”
Toimimme jo lähiverkosto tukiperheenä ja lomitusperheenä. Vuosien aikana on ollut useampia tukisuhteita, pidempiä ja lyhyempiä. Mitä kukakin on tarvinnut. Jokainen on jättänyt jälkensä. Pitkien tukisuhteiden päättyminen kirpasee eniten. Edelleen olisi halu auttaa vielä enemmän, mutta koska on iso perhe itsellä tai mielestäni ei edes ole, mutta se rajoittaa lähes mahdottomaksi auttaa. Enää en haluaisi pitkäaikaissijotusta, sen aika meni jo. Sijoitettavan pitäisi olla vauva. Ei enää vauvoja, pitkäksi aikaa ainakaan. Kriisiperhetoiminta olisi lähellä sydäntä, ehkä joskus vielä meidät siihen kelpuutetaan. Apua tarvitsevia lapsia on paljon ja sitten kun haluaisi auttaa, se apu ei kelpaa. Meillä on haastavia lapsia itsellä, mitä sitten? Mä uskon, että juuri siksi meiltä löytyisi ymmärrystä myös muille. Ja mä kyllä tiedän mitä mä jaksan ja mitä en. Mä tiedän, että jos mä johonkin lähden, mä lähden siihen koko sydämellä.
Jos sitten vielä yksi oma vauva...eli prinsessamme, perheen nuorin.
Siis miten niin vasta-aineita? Miks mun oli annettu ymmärtää, että on ihan ok lisääntyä? Miks annettiin ymmärtää, että periytyminen olis epätodennäköistä? 50% Henkan lapsista perii tämän pienen veritekijän jota mun kroppa ei hyväksy, vaan kehittää vasta-aineen joka tuhoaa sikiön punasolut. Siis 50%! Nyt kuitenkin tiedettiin ja pystyttiin seuraamaan tilannetta. Seuranta tapahtui äitipolilla. Itse piti olla hyvin tietoinen. Neuvolassa mun uusi terveydenhoitaja aina kysyi, mitäs me nyt tehdään? Äitipolille ensimmäistä kertaa saapuessa joku hoitaja kertoi, että on kiva saada kasvot tarinalle. Meidän tarinaa oli jaettu, joitain muutoksiakin oli tehty ettei kellekään kävisi enää niin. Henkilökunta oli hyvin kiinnostunut ja jopa ihmeissään ettei Vennelle jäänyt mitään vammoja. Raskaus eteni, taas lihosin 30kg. Mun pää oli hajota siitä kaikesta huolesta, taasko tää painajainen alkaa. Vauvan liikkeet väheni, hakeuduin heti äitipolille. Tuntui, että ehkä mua nyt kuultiin paremmin. Ambulanssi on tilattu, siirretään naistenklinikalle. Jälleen kiireellinen sektio vauvan anemia epäilyn vuoksi. Ei hyvä kokemus edelleenkään, mutta ei niin shokki kuin edellinen, ehkä enemmän pettymys. Meidän 3155g ja 50cm pitkä prinsessa syntyi rv 35+2. Näin vilauksen vauvasta ja sitten hän lähti vauvojen tarkkailuhuoneeseen.
Neljän päivän ikäisenä vauva pääsi siirtymään Hyvinkään lastenosastolle valohoitoon. Siirto tapahtui ambulanssilla joten me odottelimme täällä Hyvinkäällä että vauvamme saapuu. Tämä helpotti meidän eloa kun vauva tuli lähelle ja itse olin kotiutunut jo kolmantena päivänä. Kokoajan joku meistä oli sairaalalla, välillä joku pojista oli siellä mun kanssa ja loput iskän kanssa kotona. Koko porukalla harvoin siellä aikaa vietettiin, sillä meistä lähtee ääntä!
Kahden viikon ikäisenä prinsessa kotiutui. Jälleen helppo vauva, imetin 6kk ja se ei tuntunut erityisen pahalta, mutta lopulta halusin itsekkäästi kroppani itselleni. Raskauskilot ei karissutkaan enää niin helposti, töitä piti tehdä jo huomattavasti enemmän kuin ensimmäisen raskauden jälkeen.
Pojat palvoo siskoaan, koko perheen lelliprinsessa sai nimekseen Veena. Nyt on varmasti kivaa, kun on kolme isoveljeä, mieli voi teini-ikäisenä olla eri.
Sitten ylpeä isoveli Veeti aloitti esikoulun....
Olin jo toipunut ja lääkkeet ajettiin alas, mutta sekään ei auttanut.
Lääkärin lausunto perhehoitoyksikköön.
”Potilas ja potilaan koti toimii tukiperheenä kahdelle lapselle. Potilas terve. Tarkasteltu terveyskeskustekstejä vuoteen 2005 asti. Tämän käynnin tarkoituksena on perusteellisesti selvittää potilaan tilanne ja tausta, sekä arvioida onko lääketieteellistä diagnoosia tällä hetkellä. Varsinaisia lääketieteellisiä kriteerejä ei ole olemassa pätevyydestä sijaisvanhemmaksi/tukiperheenä toimimiselle.
Johtopäätös: Potilaalla ei ole minkäänlaista lääketieteellistä syytä tällä hetkellä, minkä vuoksi ei olisi sopiva sijaisvanhemmaksi taikka tukiperheeksi.
Ei masennusta, ei paniikkihäiriötä, mielialassa ei poikkeavaa.”
Toimimme jo lähiverkosto tukiperheenä ja lomitusperheenä. Vuosien aikana on ollut useampia tukisuhteita, pidempiä ja lyhyempiä. Mitä kukakin on tarvinnut. Jokainen on jättänyt jälkensä. Pitkien tukisuhteiden päättyminen kirpasee eniten. Edelleen olisi halu auttaa vielä enemmän, mutta koska on iso perhe itsellä tai mielestäni ei edes ole, mutta se rajoittaa lähes mahdottomaksi auttaa. Enää en haluaisi pitkäaikaissijotusta, sen aika meni jo. Sijoitettavan pitäisi olla vauva. Ei enää vauvoja, pitkäksi aikaa ainakaan. Kriisiperhetoiminta olisi lähellä sydäntä, ehkä joskus vielä meidät siihen kelpuutetaan. Apua tarvitsevia lapsia on paljon ja sitten kun haluaisi auttaa, se apu ei kelpaa. Meillä on haastavia lapsia itsellä, mitä sitten? Mä uskon, että juuri siksi meiltä löytyisi ymmärrystä myös muille. Ja mä kyllä tiedän mitä mä jaksan ja mitä en. Mä tiedän, että jos mä johonkin lähden, mä lähden siihen koko sydämellä.
Jos sitten vielä yksi oma vauva...eli prinsessamme, perheen nuorin.
Siis miten niin vasta-aineita? Miks mun oli annettu ymmärtää, että on ihan ok lisääntyä? Miks annettiin ymmärtää, että periytyminen olis epätodennäköistä? 50% Henkan lapsista perii tämän pienen veritekijän jota mun kroppa ei hyväksy, vaan kehittää vasta-aineen joka tuhoaa sikiön punasolut. Siis 50%! Nyt kuitenkin tiedettiin ja pystyttiin seuraamaan tilannetta. Seuranta tapahtui äitipolilla. Itse piti olla hyvin tietoinen. Neuvolassa mun uusi terveydenhoitaja aina kysyi, mitäs me nyt tehdään? Äitipolille ensimmäistä kertaa saapuessa joku hoitaja kertoi, että on kiva saada kasvot tarinalle. Meidän tarinaa oli jaettu, joitain muutoksiakin oli tehty ettei kellekään kävisi enää niin. Henkilökunta oli hyvin kiinnostunut ja jopa ihmeissään ettei Vennelle jäänyt mitään vammoja. Raskaus eteni, taas lihosin 30kg. Mun pää oli hajota siitä kaikesta huolesta, taasko tää painajainen alkaa. Vauvan liikkeet väheni, hakeuduin heti äitipolille. Tuntui, että ehkä mua nyt kuultiin paremmin. Ambulanssi on tilattu, siirretään naistenklinikalle. Jälleen kiireellinen sektio vauvan anemia epäilyn vuoksi. Ei hyvä kokemus edelleenkään, mutta ei niin shokki kuin edellinen, ehkä enemmän pettymys. Meidän 3155g ja 50cm pitkä prinsessa syntyi rv 35+2. Näin vilauksen vauvasta ja sitten hän lähti vauvojen tarkkailuhuoneeseen.
Neljän päivän ikäisenä vauva pääsi siirtymään Hyvinkään lastenosastolle valohoitoon. Siirto tapahtui ambulanssilla joten me odottelimme täällä Hyvinkäällä että vauvamme saapuu. Tämä helpotti meidän eloa kun vauva tuli lähelle ja itse olin kotiutunut jo kolmantena päivänä. Kokoajan joku meistä oli sairaalalla, välillä joku pojista oli siellä mun kanssa ja loput iskän kanssa kotona. Koko porukalla harvoin siellä aikaa vietettiin, sillä meistä lähtee ääntä!
Kahden viikon ikäisenä prinsessa kotiutui. Jälleen helppo vauva, imetin 6kk ja se ei tuntunut erityisen pahalta, mutta lopulta halusin itsekkäästi kroppani itselleni. Raskauskilot ei karissutkaan enää niin helposti, töitä piti tehdä jo huomattavasti enemmän kuin ensimmäisen raskauden jälkeen.
Pojat palvoo siskoaan, koko perheen lelliprinsessa sai nimekseen Veena. Nyt on varmasti kivaa, kun on kolme isoveljeä, mieli voi teini-ikäisenä olla eri.
Sitten ylpeä isoveli Veeti aloitti esikoulun....
Kommentit
Lähetä kommentti