Välimietteitä
Blogin kirjoittaminen on ollut terapeuttista. Välillä vanhoihin asioihin palaaminen on ollut hyvin raskasta, mutta terapeuttista. Oon kirjottanut blogia vasta hetken, enkä ehkä oo siinä vielä kovin hyvä. Välillä mun ajatus harhailee ja on vaikea pysyä selkeänä, kirjoittaa teille jotka olette vain blogin varassa.
Mä tiedän että tuo virheen tehnyt neuvolatäti soitti Lastenklinikalle kysyäkseen vauvan vointia, mä myös tiedän ettei hänelle kerrottu mitään.
Tonne neuvolaan jossa hoitovirhe tehtiin en ole sen koommin astunut jalallakaan. En enää muista kuka mulle silloin soitti, joku niiden pomo, pahoitteli ja ehdotti meille uudeksi tädiksi toista hyvin kokenutta terveydenhoitajaa eri neuvolasta. Hän oli ihana, hän kuunteli eikä hänellä ollut koskaan kiire(ilmeisesti varasi mulle aina tupla-ajan). Hän toi hyvin selvästi esille, että hänen kollega oli pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei koskaan vähätellyt mun suuttumusta ja pettymystä. Mä tiedän, että se oli vahinko. Silti mä en voi koskaan antaa anteeks, en koskaan eikä mun tarvii. Kaiken sen pettymyksen ja suuttumuksen sisällä mulla on kuitenkin sydän, mä pyysin välittämään tiedon että vauva selvisi. Vaikeimpien aikojen jälkeen tämä ihana hoitaja jäi eläkkeelle, mutta hän oli auttanut mua pääsemään jaloilleni.
Oli taas aika paneutua Veetin asioihin, poika tarvitsee apua. Neuvolapsykologin testeissä todettiin ettei millään osa-alueella ollut mitään puutteita. Tämä ei tullut yllätyksenä, Veeti oli ja on yhä äärettömän taitava. Oppi mm uimaan ja ajamaan pyörää ilman appareita neljä vuotiaana, lukemaan viisi vuotiaana ja kaiken se oppii ilman opettelua. Matematiikassa äärimmäisen hyvä. Olemma äärimmäisen tyytyväisiä tästä asiasta.
Oon tutustunut paljon aiheeseen erityislapset, mitä on ADHD ja mitä taas käytöshäiriö. Voin myöntää, että ensimmäiset vuodet Veetin kanssa meni tietämättömyyttäni täysin penkin alle. Mä olin luullut tietäväni miten lapsia kasvatetaan, mutta mun tietämys oli ehkä 90-luvulta 🙈
Okei, ne metodit osittain voi toimia edelleenkin joillain, mutta erityislapsille ne ei toimi. Kaiken oppimani jälkeen mä tiedän miten pitää toimia, silti väsyneenä mä usein palaan hetkittäin siihen vanhaan jonka tiedän ettei toimi. Mä oon myös äiti, joka sitten pyytää tai ei, vaatii lisää apua jos ei itse osaa tai pärjää. Mä tiedän, että moni arvostelee nykypäivän metodeja, myös mua, mutta niin tein ja teen yhä välillä edelleen myös itse. Välillä pitää pysähtyä miettimään, että oonko oikealla polulla, silloin on hyvä, että on kontakti lasten psykiatriselle ja perheneuvolaan. Toisinaan mä pysähdyn katsomaan Veetiä ja totean, että hän on opettanut mua niin paljon. Esikoisen tie ei ole helppo, hän raivaa sisaruksilleen helpomman tien kuljettavaksi. Veeti on mahtava persoona ja hyvä isoveli ❤️
Tää nyt oli tälläinen ajatus harhailee aihe tähän väliin, sitten voimme taas jatkaa siitä mihin jäimme, eli sitä kun perheen kuopus syntyi ja Veeti aloitti esikoulun joka oli eräänlainen käännekohta...
Mä tiedän että tuo virheen tehnyt neuvolatäti soitti Lastenklinikalle kysyäkseen vauvan vointia, mä myös tiedän ettei hänelle kerrottu mitään.
Tonne neuvolaan jossa hoitovirhe tehtiin en ole sen koommin astunut jalallakaan. En enää muista kuka mulle silloin soitti, joku niiden pomo, pahoitteli ja ehdotti meille uudeksi tädiksi toista hyvin kokenutta terveydenhoitajaa eri neuvolasta. Hän oli ihana, hän kuunteli eikä hänellä ollut koskaan kiire(ilmeisesti varasi mulle aina tupla-ajan). Hän toi hyvin selvästi esille, että hänen kollega oli pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei koskaan vähätellyt mun suuttumusta ja pettymystä. Mä tiedän, että se oli vahinko. Silti mä en voi koskaan antaa anteeks, en koskaan eikä mun tarvii. Kaiken sen pettymyksen ja suuttumuksen sisällä mulla on kuitenkin sydän, mä pyysin välittämään tiedon että vauva selvisi. Vaikeimpien aikojen jälkeen tämä ihana hoitaja jäi eläkkeelle, mutta hän oli auttanut mua pääsemään jaloilleni.
Oli taas aika paneutua Veetin asioihin, poika tarvitsee apua. Neuvolapsykologin testeissä todettiin ettei millään osa-alueella ollut mitään puutteita. Tämä ei tullut yllätyksenä, Veeti oli ja on yhä äärettömän taitava. Oppi mm uimaan ja ajamaan pyörää ilman appareita neljä vuotiaana, lukemaan viisi vuotiaana ja kaiken se oppii ilman opettelua. Matematiikassa äärimmäisen hyvä. Olemma äärimmäisen tyytyväisiä tästä asiasta.
Oon tutustunut paljon aiheeseen erityislapset, mitä on ADHD ja mitä taas käytöshäiriö. Voin myöntää, että ensimmäiset vuodet Veetin kanssa meni tietämättömyyttäni täysin penkin alle. Mä olin luullut tietäväni miten lapsia kasvatetaan, mutta mun tietämys oli ehkä 90-luvulta 🙈
Okei, ne metodit osittain voi toimia edelleenkin joillain, mutta erityislapsille ne ei toimi. Kaiken oppimani jälkeen mä tiedän miten pitää toimia, silti väsyneenä mä usein palaan hetkittäin siihen vanhaan jonka tiedän ettei toimi. Mä oon myös äiti, joka sitten pyytää tai ei, vaatii lisää apua jos ei itse osaa tai pärjää. Mä tiedän, että moni arvostelee nykypäivän metodeja, myös mua, mutta niin tein ja teen yhä välillä edelleen myös itse. Välillä pitää pysähtyä miettimään, että oonko oikealla polulla, silloin on hyvä, että on kontakti lasten psykiatriselle ja perheneuvolaan. Toisinaan mä pysähdyn katsomaan Veetiä ja totean, että hän on opettanut mua niin paljon. Esikoisen tie ei ole helppo, hän raivaa sisaruksilleen helpomman tien kuljettavaksi. Veeti on mahtava persoona ja hyvä isoveli ❤️
Tää nyt oli tälläinen ajatus harhailee aihe tähän väliin, sitten voimme taas jatkaa siitä mihin jäimme, eli sitä kun perheen kuopus syntyi ja Veeti aloitti esikoulun joka oli eräänlainen käännekohta...
Tuo "esikoinen raivaa sisaruksilleen helpomman tien" on usein niin totta! Meidänkin äiti on ottanut aina nuoremmat rennommin ja antanut vapauksia eri tavalla pienemmille kuin esikoiselleen tai edes seuraavalle. Joskus veljien kanssa on tästä puhuttu ja he ovat nauraneet, etteivät saaneet olla niin vapaasti kuin minä sain. No nuoremmat sisarukset tuntui saaneen vielä vähän erilaisia vapauksia..
VastaaPoista