Minä, Veeti
Moi mä oon Veeti. Täytin 10 just sunnuntaina.
Se oli kivaa vaikka surullista, koska en voi ikinä pitää sellaisia isoja kaverisynttäreitä kuten muut. Viime vuonna en ollenkaan ja tänä vuonna tulee yks mun luokkalainen vaikka sekin on oikeesti kiellettyä. Onneks meillä on iso suku ja paljon tuttavaperheitä. Mun vanhemmat on sitten aina keksinyt jotain extra kivaa, kuten ollaan menty laivalle vaikka ei se sama asia ole. Mä toivoin mun synttäreille iskän savustamaa lohta, koska se on hyvää ja sit poppareita, kakusta mä en tykkää mut se oli vieraille.
Mä tiedän että mun vanhemmat kirjoittaa blogia meidän elämästä. Mä en saa lukea kaikkia tekstejä vielä, mutta saan kun kasvan. Äiti on kertonut ettei siellä ole mitään pahaa tai noloa, mutta haluaa suojella mua joiltain asioilta mitä en niin tarkasti tiedä. Jotain mitä muut aikuiset on sanonut tai tehnyt. Musta on hyvä, että äiti kertoo muille millaista mun elämä on että muutkin tietäisi. Aion itse isompana kertoa mun kaltaisille lapsille millaista mun elämä on ollut ja haluisin myös kertoa aikuisille mitä mieltä mä oon lääkehoidosta, joita munkaan vanhemmat ei meinannu mulle aluksi ottaa koska niitä pelotti. Vaikka oikeesti mä haluan aivokirurgiksi tai lääkäriksi ainakin, tai ehkä rikostutkijaksi. Silloin vaan täytyy jaksaa opiskella tosi paljon ja mua mietityttää sitten ne verot! Mitä isompi palkka sitä enemmän mun täytyy sitten maksaa veroa. Mä googletin, että aivokirurgi tienaa jonkun 50 000€/kk.
Mun on tosi vaikee saada kavereita, tai oikeestaan vaikea pitää niistä kiinni. Mä turhaudun ja suutun helposti, mä en kestä yhtään epäreiluutta ja välillä mä luulen että joku on epäreilua vaikka ei se ehkä edes ole. Mä en myöskään pysty leikkimään liian riehakkaita leikkejä, ne menee vähän yli ja voin vahingossa satuttaa. Kun mä suutun, mä sanon tosi rumasti ja nyt isona ei enää auta että sanoo myöhemmin anteeks. Ei ne enää sit halua olla mun kaa. Sit on vielä se, että mun on vaikea jakaa kavereita. Heti jos ne on myös jonkun muun kaa, niin musta tuntuu ettei se sit enään oo mun kaveri. Onneks mun pikkuveljellä on kavereita ni mä meen välillä niitten juttuihin mukaan, mut mä tykkäisin jo enemmän vaan hengaa.
Koulussa on tosi vaikeeta. Oppiminen on kyllä aika helppoa, mutta koulun säännöt on vaikeita. Niitä on liikaa ja ne on liian tiukkoja ja jotkut ihan tyhmiä missä ei oo mitään järkeä. ADHD tekee mun koulunkäynnistä tosi vaikeeta, haluisitko lainata mun diagnooseja päiväksi ja yrittää selviytyä koulupäivästä?
Terapiassa on ihan kivaa, mutta se on tosi kaukana ja matka on ihan tuskaa, onneks saan pitää matkalla puhelinta koska en mä voisi vaan tököttää!
Mä en mee koskaan mukaan kauppaan jos pitää ostaa paljon. Kaupassa on tosi vaikea käyttäytyä niin miten aikuiset toivoo mun käyttäytyvän. Siellä on paljon ihmisiä, paljon melua ja liikaa odotusta, mulla vaan menee hermot! Mun mielestä prismassa pitäis saada käyttää mun jonon ohitus korttia jotta mä voisin opetella sitä kaupassa käyntiä. Mitä mä edes teen sillä kortilla kun en mä tykkää käydä huvipuistossa laitteissa. Ihan jo katsomisesta tulee paha olo.
Mä en myöskään voi harrastaa mitään, koska mä en pärjäis ilman äitiä. Mua pelottaa mitä tapahtuisi jos mun käytös ei olisikaan sellaista kun muilla.
Mun mielestä on tosi tyhmää ettei kaikki aikuiset anna niiden ADHD lapsille lääkkeitä tai mulle suurempi ongelma on toi käytöshäiriö. Onneks mun vanhemmat antaa. Ne lääkkeet auttaa mua käyttäytymään ja sit mulle ei suututa niin paljon enkä mä satuta ja kun en mä halua satuttaa. Jos mä satutan niin siitä tulee mulle tosi paha mieli. Mua alkaa nytkin itkettää kun mä edes ajattelen asiaa.
Sit mä pelkään kaikkea, lähinnä eläimiä ja ihmisiä. Mun mielestä ne on arvaamattomia, niihin ei voi luottaa. Silti mä kovasti haluaisin koiran, mä luulen että siitä vois tulla luotettava ja hyvä kaveri mulle.
Mä ajattelenkin että mä oon turha täällä maailmassa, usein haluan kuolla, mä vaan aiheutan muille paljon tuskaa vaikka kyl mä tiedän et mun sisarukset ja vanhemmat rakastaa mua.
Mä haluaisin olla normaali, mutta nyt mä oon mä.
Se oli kivaa vaikka surullista, koska en voi ikinä pitää sellaisia isoja kaverisynttäreitä kuten muut. Viime vuonna en ollenkaan ja tänä vuonna tulee yks mun luokkalainen vaikka sekin on oikeesti kiellettyä. Onneks meillä on iso suku ja paljon tuttavaperheitä. Mun vanhemmat on sitten aina keksinyt jotain extra kivaa, kuten ollaan menty laivalle vaikka ei se sama asia ole. Mä toivoin mun synttäreille iskän savustamaa lohta, koska se on hyvää ja sit poppareita, kakusta mä en tykkää mut se oli vieraille.
Mä tiedän että mun vanhemmat kirjoittaa blogia meidän elämästä. Mä en saa lukea kaikkia tekstejä vielä, mutta saan kun kasvan. Äiti on kertonut ettei siellä ole mitään pahaa tai noloa, mutta haluaa suojella mua joiltain asioilta mitä en niin tarkasti tiedä. Jotain mitä muut aikuiset on sanonut tai tehnyt. Musta on hyvä, että äiti kertoo muille millaista mun elämä on että muutkin tietäisi. Aion itse isompana kertoa mun kaltaisille lapsille millaista mun elämä on ollut ja haluisin myös kertoa aikuisille mitä mieltä mä oon lääkehoidosta, joita munkaan vanhemmat ei meinannu mulle aluksi ottaa koska niitä pelotti. Vaikka oikeesti mä haluan aivokirurgiksi tai lääkäriksi ainakin, tai ehkä rikostutkijaksi. Silloin vaan täytyy jaksaa opiskella tosi paljon ja mua mietityttää sitten ne verot! Mitä isompi palkka sitä enemmän mun täytyy sitten maksaa veroa. Mä googletin, että aivokirurgi tienaa jonkun 50 000€/kk.
Mun on tosi vaikee saada kavereita, tai oikeestaan vaikea pitää niistä kiinni. Mä turhaudun ja suutun helposti, mä en kestä yhtään epäreiluutta ja välillä mä luulen että joku on epäreilua vaikka ei se ehkä edes ole. Mä en myöskään pysty leikkimään liian riehakkaita leikkejä, ne menee vähän yli ja voin vahingossa satuttaa. Kun mä suutun, mä sanon tosi rumasti ja nyt isona ei enää auta että sanoo myöhemmin anteeks. Ei ne enää sit halua olla mun kaa. Sit on vielä se, että mun on vaikea jakaa kavereita. Heti jos ne on myös jonkun muun kaa, niin musta tuntuu ettei se sit enään oo mun kaveri. Onneks mun pikkuveljellä on kavereita ni mä meen välillä niitten juttuihin mukaan, mut mä tykkäisin jo enemmän vaan hengaa.
Koulussa on tosi vaikeeta. Oppiminen on kyllä aika helppoa, mutta koulun säännöt on vaikeita. Niitä on liikaa ja ne on liian tiukkoja ja jotkut ihan tyhmiä missä ei oo mitään järkeä. ADHD tekee mun koulunkäynnistä tosi vaikeeta, haluisitko lainata mun diagnooseja päiväksi ja yrittää selviytyä koulupäivästä?
Terapiassa on ihan kivaa, mutta se on tosi kaukana ja matka on ihan tuskaa, onneks saan pitää matkalla puhelinta koska en mä voisi vaan tököttää!
Mä en mee koskaan mukaan kauppaan jos pitää ostaa paljon. Kaupassa on tosi vaikea käyttäytyä niin miten aikuiset toivoo mun käyttäytyvän. Siellä on paljon ihmisiä, paljon melua ja liikaa odotusta, mulla vaan menee hermot! Mun mielestä prismassa pitäis saada käyttää mun jonon ohitus korttia jotta mä voisin opetella sitä kaupassa käyntiä. Mitä mä edes teen sillä kortilla kun en mä tykkää käydä huvipuistossa laitteissa. Ihan jo katsomisesta tulee paha olo.
Mä en myöskään voi harrastaa mitään, koska mä en pärjäis ilman äitiä. Mua pelottaa mitä tapahtuisi jos mun käytös ei olisikaan sellaista kun muilla.
Mun mielestä on tosi tyhmää ettei kaikki aikuiset anna niiden ADHD lapsille lääkkeitä tai mulle suurempi ongelma on toi käytöshäiriö. Onneks mun vanhemmat antaa. Ne lääkkeet auttaa mua käyttäytymään ja sit mulle ei suututa niin paljon enkä mä satuta ja kun en mä halua satuttaa. Jos mä satutan niin siitä tulee mulle tosi paha mieli. Mua alkaa nytkin itkettää kun mä edes ajattelen asiaa.
Sit mä pelkään kaikkea, lähinnä eläimiä ja ihmisiä. Mun mielestä ne on arvaamattomia, niihin ei voi luottaa. Silti mä kovasti haluaisin koiran, mä luulen että siitä vois tulla luotettava ja hyvä kaveri mulle.
Mä ajattelenkin että mä oon turha täällä maailmassa, usein haluan kuolla, mä vaan aiheutan muille paljon tuskaa vaikka kyl mä tiedän et mun sisarukset ja vanhemmat rakastaa mua.
Mä haluaisin olla normaali, mutta nyt mä oon mä.
Veeti on fiksun oloinen poika! Tätä on blogia on ihana lukea ja saada itselle vertaistukea. Oikein odotan aina millon tulee uus kirjoitus tänne.
VastaaPoistaKiitos Veeti kirjoituksestasi, siitä näkee että sinä olet tosi viisas ja ajattelevainen. Minä luulen että sinusta vielä tulee jotain suurta, ja autat muita omalla kokemuksellasi sitten isompana.
VastaaPoistaAutat jo nytkin. Nyt ymmärrän paremmin mitä oma lapseni ajattelee, kun luin tämän.
Minä luulen että koirakaveri olisi hyvä idea, toivottavasti uskallat joskus koiran hankkia.
Minun lapseni myös pelkäsi eläimiä, mutta hänellä on nyt kissakaveri joka tykkää nukkua aina lapsen vieressä.
Tsemppiä sinulle, älä luovuta.